Kastehelmen tallille oli sunnuntai-iltapäivänä kokoontunut viisitoista nuorta hevosta taustajoukkoineen, mukaanlukien Tarina ja minä. Sää oli erittäin kaunis ja vuodenaikaan nähden lämmin. Eihän siitä maneesissa juuri päässyt nauttimaan, mutta antoi se heti paremman fiiliksen kuin vesisade. Meidän vuoromme oli neljäntenä, joten Tarina kerkesi jonkin aikaa katsella mikä oli homman nimi tänään. Ei sillä etteikö se olisi kotonakin irtona hypännyt, mutta joskus se jää vain hölmönä ihmettelemään kujan alkuun, että mitä tässä taas pitikään tehdä.
Maneesissa oli samaan aikaan aina muutama hevonen, yksi suorittamassa ja muut odottamassa vuoroaan. Minua hiukan huvitti ensimmäisiä suorituksia katsellessa se, että Tarina ei tulisi millään hyppäämään samankorkuisia esteitä kuin muut. 2-vuotias poni meni metrikymppiä, työhevosrotuinen nelivuotias metriä ja jopa Tarinan kanssa samanikäinen suomenpienhevostamma hyppäsi isompia kuin mitä tiesin Tarinan ylittävän puhtaasti. Mutta harjoitusta ja ennen kaikkea positiivisia kokemuksia tulimme täältä hakemaan, joten oli parasta pysyä selvillä vesillä. Mihinkään ei ole kiire. Suomenhevosvarsojen arviointiinkin osallistumista olen toistaiseksi lykännyt, sillä mielestäni tamma ei ole toistaiseksi ollut valmis suorittamaan ratsastuskoetta, jota 3-vuotiailta vaaditaan. Mutta vakavasti harkitsen lokakuun tilaisuuteen ilmoittautumista.
Kun Tarinan vuoro viimein tuli, vaikutti siltä, että tamma oli kuin olikin hoksannut tehtävän. Ainakin se lähti korvat tötteröllä etenemään kujaa. Kujalle oli asetettu kolmen esteen sarja, joka muodoistui kahdesta pystyesteestä ja yhdestä okserista. Ensimmäisellä kierroksella se epäröi jokaisen kohdalla, mutta loikki niiden yli omintakeiseen tyyliin. Puomit eivät valitettavasti sen menosta tykänneet, vaan heittäytyivät dramaattisesti tömähtäen maahan, vaikka olivat vain muutamien kymmenien senttien korkeudessa. Tarina kuitenkin jatkoi suorittamista päättäväisesti ja pikkuhiljaa epäröinti väheni ja puomit alkoivat pysyä paikoillaan. Tamman vuoro lopetettiin jotakuinkin onnistuneeseen suoritukseen, jonka aikana myös jokaisen esteen jokainen puomi jäi tönöttämään kannattimilleen.
Palasimme sitten trailerille, missä Tarina sai osakseen lisää kehuja ja rapsutuksia vielä niiden lisäksi, joita oli jo maneesissa heti suorituksen päätyttyä saanut. Meidän viereemme parkkeerannut Kurkisen Aino oli juuri tekemässä lähtöä kotiin tammansa kanssa, mutta ennen kuin hän viimein starttasi autonsa, olimme ehtineet jutella pitkät pätkät asiasta jos toisesta. Välillä keskusteluun oli liittynyt muutama muukin ohi kulkenut tuttu. Pian Ainon lähdön jälkeen oli minun ja Tarinankin aika palata takaisin kotiin, mutta vielä ennen sitä kävin kiittämässä tallin omistajaa Feliciaa mukavasti järjestetystä tilaisuudesta.
Meillä on ollut melkoisen hyvä tuuri tähän asti, sillä kaikki Mantsussa syntyneet varsat ovat eläneet aikuisiksi asti. Mutta tänään jouduimme valitettavasti hyvästelemään vain muutaman päivän ikäisen Ruusun varsan Morian. Se syntyi ennen aikojaan ollen kovin pieni ja heiveröinen. Hoidosta huolimatta se ei vahvistunut, vaikka yrittikin syödä parhaansa mukaan. Lopulta voimat eivät enää riittäneet siihenkään. Pikkutamma nukkui pois myöhään lauantai-iltana.
Viime aikoina on taas lähtenyt vanhempiakin hevosia vihreämmille niityille. Wendi 22-vuotiaana ja Lotta 20 vuoden iässä. Wendi ei selvinnyt ähkystä ja Lotalla todettiin kimosyöpä, joten koska se oli jo muutenkin iäkäs, päädyimme lopettamaan sen ennen kuin sairaus etenisi pidemmälle.
Olipahan taas hienot Power Jump -mestaruuskilpailut! Paluu Kallaan Auburn Estateen nosti mieleen jo heti alkuunsa ihania muistoja toissavuodelta. Tietysti odotukset olivat taas tälle vuodelle korkealla, etenkin kun viimeksi samassa paikassa ratsastin voittoon Netan kanssa. Taso oli jälleen KOVA, etenkin erikoisluokissa, joita oli tällä kertaa kaksin kappalein. Ensimmäistä kertaa pääsin myös itse osallistumaan sellaiseen toukokuisten kvaalikilpailuiden ansiosta. Vaikkei sitä toivottua menestystä loppujen lopuksi tullutkaan, niin oli hienoa olla taas mukana. Ratsuina minulla oli tietysti Gallant ja Cara, sekä viime metreillä mukaan ilmoitettu Pulla, joka palasi Hollannista Mantsuun ihan vasta jokin aika sitten. Naapurista samalla kyydillä tulivat Viola ja hänen kolme oriaan Morgai, Resistance ja Pomeron.
Tänä vuonna arvoluokassa taisikin olla ennätysmäärä osallistujia, peräti 75 ratsukkoa. Loppujen lopuksi meidän porukasta sinne asti pääsi siis jo aiemmin kvaalautuneet Gallant ja Cara, sekä Violan Morgai. Lisäksi Viola raivasi tiensä Pomeronin kanssa karsintaluokasta. Pullan kanssa matka tyssäsi uusintaradalle.
Kuten jo alkujaan olin ajatellutkin, Gallant pärjäsi meidän hevosista arvoluokassa parhaiten. Puhdas rata oli NIIN lähellä. Yritin voittaa aikaa tekemällä mahdollisimman tiukan kurvin kymppiesteeltä yhdennelletoista, mutta se kostautui ja puomi putosi. Saavuimme maaliin hyvällä ajalla, mutta valitettavasti ne neljä virhepistettä vievät meiltä mahdollisuudet voittaa tai edes sijoittua. Sijoituimme lopulta viidenneksitoista, joka oli kuitenkin hyvä suoritus tämänkokoisessa luokassa. Caran kanssa virhepisteitä ropisi 12 kappaletta ja olimme vasta 59. sijalla.
Kasvattajanäkökulmasta oli myös upeaa nähdä radalla niin monta mantsulaista suorittamassa! Mikä mielenkiintoisinta, kaikki olivat jollain tapaa sukua Caralle. 140 cm luokassa minua ja Pullaa oli vastassa Tino Lakkahalla ja Clementine sekä Samuli Jokihaara ja Acis. Clementine on Caran emän pikkusisko emän puolelta. Pulla ja Acis taasen ovat Pulkan jälkeläisiä, aivan kuten Caran emäkin. 150 cm luokassa ratsasti Anamaria Antongiorgi Osmilla. Osmin emä on Ira, joka on Caran emän isän emä. Ja koska Ira on myös Pulkan emä, edusti Ira jopa neljän hevosen suvussa. On tämä edesmennyt pikkuhirviö siis jotain hyvääkin saanut aikaan! Mielenkiinnolla odotan jo ensi vuotta ja etenkin sitä, että mitä M.B.-alkuisia hevosia siellä silloin nähdäänkään.
Kiirettä pitää niin varsojen kanssa touhutessa kuin kilpailuihin valmistautuessa. Ja siinä sivussa on laitettu alulle lisää uusia varsoja. Olisi kiva kertoa kaikista reissuista, pikkuvarsojen temmellyksistä ja muista meille sattuneista asioista, mutta aikaa ei vain näytä olevan riittävästi, että ehtisi istahtaa toimiston koneen ääreen ja kirjoitella asioita muistiin. Kisapuolta jos hiukan avaan, niin tänä vuonna on järjestetty esimerkiksi monia uusia ja vanhoja isompia tapahtumakokonaisuuksia. Vaikka itse olenkin henkeen ja vereen enemmän kouluratsastusihminen, on katse suunnattuna jälleen tiukasti loppukesän Power Jump -estemestaruuksiin. Se on ollut minulle jo pitkään yksi vuoden kohokohdista. Kesä on vasta aluillaan ja aina voi sattua ja tapahtua, mutta tällä hetkellä suunnitelmana on päästä paikan päälle ainakin Gallantin ja Caran kanssa. Molempien kanssa kävimme tovi sitten Ranskassa nappaamassa kvaalitulokset kisaa varten.
Mainittakoon myös, että tallityöntekijämme Pihla on viime aikoina startannut Hertan kanssa koulukisoissa. Ensimmäisen sijoituksensa parivaljakko nappasi Valkia Mastersin Amateur Champion -sarjan luokasta. Viikonloppuna taasen oli Kalla CUPin toinen osakilpailu, jossa ei meille valitettavasti juuri menestystä tullut, vaikka pari ruusuketta saatiin kyllä kotiinviemisiksi. Tallin nuoriso-osastolta Huiske, Mauri, Kreetta ja Tiitu alkavat olla pikkuhiljaa valmiita kilparadoille ja Mauri onkin ilmoitettu Stall Sjöholman nuorten kisoihin. Mukaan lähtee myös Harmaatuulen oriaselmalta meidän kasvatti Troikka, jolle tämä on niin ikään ensimmäinen startti.
"Mitä? Joko se nyt syntyy?" huuhdahdin kun huomasin varsomiskamerasta tulleen kuvaviestin, jossa Athena oli asettumassa makuulleen karsinassaan. "Senhän piti syntyä vasta parin viikon päästä", tuumin mielessäni kun aloin pukea vaatetta päälle lähteäkseni talliin. Oli myös täysin sattumaa, että tamma oli juuri nyt ylipäätään edes sisällä, eikä laitumella, missä se on normaalisti lähes 24/7/365. Olin hiukan huolissani. Kunhan vain kaikki olisi kunnossa niin tammalla kuin varsalla.
Mielestäni minulla ei mennyt kuin muutama minuutti kun olin jo tallissa, mutta sieltä se varsa oli jo kovaa vauhtia tulossa ulos. Vain puolet kehosta oli enää sisällä. Parin ponnistuksen jälkeen loputkin pikkuponista oli ulkona. Kaikki näytti olevan hyvin niin emän kuin varsankin osalta, sillä tapahtuma ei ollut vaatinut Athenaltakaan kummoisia ponnistuksia. Puhdistin varsan sieraimet ja siirryin taka-alalle seuraamaan kaksikon päästessä tutustumaan toisiinsa.
Siinä hetken aikaa katselin niiden touhuja, kunnes tajusin, etten vielä tiennyt kumpaa sukupuolta varsa oli! Hiivin varsovasti karsinaan tarkistamaan asiaa ja oriksihan se paljastui. En ollut varsan väriinkään sen pahemmin kiinnittänyt huomiota. Olin kai sittenkin ollut sen verran huolissani poneista, että kaikki "normaalit" asiat oli jäänyt näkemättä. Athenan karsinassa oli hiukan hämärää, sillä olin jättänyt osan valoista sytyttämättä. Selvää oli kuitenkin, että ainakin se oli musta. Mutta siellä täällä näkyi valkoista. Voisiko se siis olla mustanpäistärikkö? Märästä varsasta oli hiukan hankala sanoa.
Jätin parivaljakon joksikin aikaa keskenään ja kävin hoitamassa muita asioita. Puolen tunnin jälkeen Athenan jälkeiset olivat tulleet ja toisen mokoman jälkeen varsa seisoi omilla jaloillaan. Ja näyttäisi siltä, että tätä pojua ei sitten ihan hevillä pysäytetä. Se käy aina nopeasti hörppimässä maitoa ja rientää sitten puuhailemaan muuta ja tutkimaan ympäristöään. Melkoinen veijari. Saa nähdä millaisiin seikkailuihin sen kanssa vielä jout... pääseekään.
Taas hiukan ikävävämpiä uutisia, sillä olemme joutuneet lyhyen ajan sisällä laskemaan tallin vanhuksia vihreämmille laitumille. Tämä oli kyllä odotettavissa, mutta silti se riipaisee. Rose poistui keskuudestamme 29-vuotiaana, Ira 28-vuotiaana, Kerttu 22-vuotiaana ja Ixy viimeisimpänä tänään 28-vuotiaana. Näin ollen viimeisetkin sotilaat Mantsun ns. alkuperäisestä kokoonpanosta ovat poistuneet.
En usko, että kukaan pystyy koskaan kokonaisuudessaan täyttämään Pahuksen jättämää aukkoa. Mutta onni on omistaa monta huikeaa hevosta, jotka tuovat iloa jokapäiväiseen elämään senkin jälkeen, kun yksi on ikuisesti poissa. Ja tänään iloa toi myös uusi hevonen ja samalla reissulla otettu askel kohti uutta hevosenalkua. Tässä lyhyen ajan sisällä on astutettu jo Athena, Väkkärä sekä Birdie ja nyt oli Pistaasian vuoro. Syy miksi nämä kaksi asiaa tapahtuivat samalla reissulla, oli se, että satuin löytämään Pistaasialle sopivan orin samalta tallilta kuin mistä ostin uuden ratsuni.
Olin jo joitakin kuukausia selaillut aktiivisesti myyntihevosten tarjontaa estepiekkarin toivossa, kunnes viimein eteeni sattui Myrskylän myynti-ilmoitus. Tallin aiemmasta kasvattimyynnissä oli myös useampi mielenkiintoinen tapaus, mutta silloin olin liian hidas. Tosin silloin en edes etsinyt hevosta tositarkoituksella. Mutta tällä kertaa Sylvi myi ainoastaan yhtä parivuotiasta ruunikkoa tammaa. Tiesin heti ilmoituksen luettuani ja nähtyäni tamman esittelyvideon, että tämä on se oikea. Nimikin sillä oli vallan mainio: Myrskylän Merenhuiske, eli Huiske. Otin siis pikimmiten yhteyttä Sylviin. Hän oli kuulemma saanut muitakin ostotarjouksia ja lupasi palata asiaan mahdollisimman pian. Onneksi jo seuraavana päivänä sain kuulla ilouutisia, kun Sylvi hyväksyi tarjoukseni.
Pari päivää ennen kuin minun oli tarkoitus lähteä hakemaan tammaa, satuin selaamaan Myrskylän oritarjontaa ja samalla huomasin, että sieltä löytyisi sopiva ori Pistaasialle. Niinpä laitoin Sylville vielä viestiä, että voisiko tamma tulla vierailulle sitten kun sillä on seuraava kiima. Ja mikä tuuri kävikään, kun tamma alkoi näyttää kiiman merkkejä lähtöä edellisenä iltana. Niinpä päätin ottaa tamman samalle reissulle mukaan ja hoitaa homman heti alta pois.
Tänään siis ajoin Myrskylään Pistaasia kyydissäni ja palasin kotiin Huiskeen kanssa. Pistaasian käyn noutamassa kotiin kunhan astutushommat on saatettu onnellisesti päätökseen. Suunnitelmissa olisi astuttaa lähikuukausina vielä ainakin Enna, Bee ja Metka. Sopivat orit vain pitäisi löytää ensin.
Viime vuosien aikana Pahus oli ollut suorastaan enkeli ja ottanut avosylin vastaan jopa uudetkin tuttavuudet. Olihan sille ikääkin jo kertynyt. Aiemmin tässä kuussa vanha pappa täytti huikeat 31 vuotta. Meillä oli täällä silloin oikein hauskat pippalot tallin väen kesken. Mutta samaan aikaan takaraivossa kaihersi ajatus siitä, että kohta joutuisimme päästämään irti. Voi kuinka toivoinkaan, ettei sitä päivää olisi tullut koskaan. Vaikea päätös oli kuitenkin tehtävä, sillä Pahuksen hampaat olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei syöminen onnistunut kunnolla ja liikkuminenkin oli välillä melko vaivalloista.
Pahuksen viimeiseksi päiväksi sovittiin eläinlääkärin kanssa tämä tiistai. Illalla hieman ennen seitsemää hän ajoi tallin pihaan. Tarkoituksena oli nukuttaa vanhus ikiuneen sen omassa tarhassa, jossa ori oli myös saanut koko päivän viettää, joten suuntasimme kulkumme sinne. Taivas oli pilvinen ja ajattelin, että kohta sieltä varmaankin ripsii vettä, aivan kuten oli tehnyt aamullakin. Mutta samaan aikaan kun avasin tarhan portin, alkoi taivaalta leijailla hiljalleen hentoja lumihiutaleita.
Rutistin Pahusta vielä viimeistä kertaa oikein kunnolla. Lumihiutaleet jatkoivat leijailemista eläinlääkärin pistäessä nukutusaineen. Mutta tältä teräsvaarilta ei ihan helpolla saatu tajua pois. Se sinnitteli vielä pitkään ennen kuin lopulta vajosi maahan. Silittelin sen kaunista päätä, kun eläinlääkäri laittoi viimeisen, sydämen pysäyttävän lääkkeen. Sitten Pahus oli poissa. Samalla hetkellä tajusin lumisateenkin loppuneen.
Tallialueella on jo usean viikon ajan kaikuneet muutkin kuin hevosten äänet. Käynnissä on ollut maneesinlaajennusprojekti, joka alkaa olla loppusuoralla. Periaatteessa vanha maneesi on sellaisenaankin ollut riittävä, mutta suunnitelmissa on ollut, että hallikaudellakin voisi järjestää vähän isompia kisoja. Ja kun Haltiasalon Katariina kysyi jokin aika sitten voitaisiko tämän vuoden KRJ Champions järjestää Mantsun tiloissa, tajusin, että olin tehnyt päätöksen juuri oikeaan aikaan. Laajennus nimittäin valmistuu juuri parahiksi kyseistä tapahtumaa varten.
Tänään syntyivät vuoden viimeiset mantsulaiset kun Mändy varsoi hieman keskiyön jälkeen ja Bee muutama tunti myöhemmin. Loppuvuodesta tuli kovin oripainotteinen, sillä sekä tänään, että tällä viikolla syntyneet Kakaran ja Athenan varsat ovat oreja. Lokakuun lopulla sen sijaan Vappu varsoi meille tammavarsan. Sen verran on tehty jo päätöksiä, että Vapun, Kakaran ja Mändyn varsat jäävät ainakin alustavasti kotiin. Athenan ja Been pojille yritetään löytää arvoisensa kodit. Sitä ennen kuitenkin täytyisi päättää kaikille nimet. Vapun tytär jo ristittiin Blondieksi ja Kakaran varsa sai nimekseen Juku. Tarkimmat ehkä osaavat jo tämän perusteella arvata mistä isästä se voisi olla. Been pojasta tulee todennäköisesti Galway, mutta loppujen nimistä ei ole vielä harmainta hajuakaan.
Ruunat ovat kotiutuneet Mantsuun erinomaisesti. Aivan kuin ne eivät olisi olleet koskaan pois. Nyt ne saavat nauttia täällä antoisista eläkepäivistä. Jos sitä nyt voi kovin antoisaksi kutsua, kun perässä roikkuu ärsyttävä vuoden ikäinen ponilapsi. Varsoista puheen ollen, pian odotetaan syntyväksi Vapun ensimmäistä varsaa! Eihän tammaa ollut edes tarkoitus vielä astuttaa, mutta silloin vajaa vuosi sitten tuli vastaan niin mielenkiintoinen ori, että oli pakko käyttää tilaisuus heti hyväksi. Myös Athena, Kakara, Mändy ja Bee ovat kantavana, joten lisää pieniä vauvoja on luvassa. Kaiken tämän lisäksi meille on tulossa tilausvarsa Lyyti-tammasta ja Harmaatuulen oriaseman Mahtiksesta. Tätä odotan myös erittäin innolla, sillä Lyyti on meidän Kipan lapsenlapsi M.B. Piskun kautta.
Tuntuu kuin Okeanos ja Pollux olisivat vasta eilen lähteneet pitkälle matkalle kohti Saksaa. Silloin pojat olivat vasta nelivuotiaita koltiaisia, mutta valmiina valloittamaan paikalliset kisakentät. Tänään, kaksitoista vuotta myöhemmin, saapui Mandelbacken pihaan Keski-Euroopasta hevoskuljetus.
Rekasta asteli ulos kaksi kovin hämmästyneen näköistä ruunaa. "No heeeiii pojat, ihanaa kun pääsitte kotiin!" lepertelen niille ottaessani kiinni Okeanoksen riimunnarusta. Samassa ruuna kajauttaa ilmoille äänekkään hirnahduksen. "Niin, sä olet nyt kotona. Mahdatkohan sä vielä muistaa sitä aikaa kun te asuitte täällä." Kauempaa kuuluu jos jonkinlaisia ääniä, kun tallin muut hevoset vastailevat tervehdykseen. "Täällä on paljon uusia tuttavuuksia, mutta myös teille vanhoja tuttuja. Odottakaas vaan, kun pääsette moikkaamaan niitä lähempää", jatkan höpöttelyäni hevosille, kunnes muistan, että kuljetuksesta vastannut mies seisoo edelleen Polluxin naru kädessään. "Viitsisitkö tuoda sen tuonne talliin? Mä näytän sen karsinan."
"Matka taisi mennä molempien osalta ihan hyvin?" tiedustelen kuskilta, kun kävelemme peräkanaa A-käytävän perälle. "No tää kaveri pisti vähän hanttiin kun sitä lastattiin, mutta ruualla se saatiin lopulta houkuteltua kyytiin", hän alkoi selostaa, "mutta siitä toisesta kaverista ei ollut minkäänlaista ongelmaa." Naurahdan ja totean sitten: "No näin mä osasinkin aavistella. Mahtavaa, että pojat ovat nyt turvallisesti kotona, kiitos sulle tuhannesti." Rupattelemme vielä hetkisen ulkona ennen kuin kuski lähtee jatkamaan matkaansa.
Palaan sitten sisälle ruunien luo. "Täytyy mun nyt tulla suakin rapsuttelemaan", lepertelen Polluxille, "vaikket sä siitä yhtään tykkääkään." Pollux vain tuhahtaa ja pyöräyttää silmiään. "Ruokaa tänne ja sassiin, niinkö? No nyt näyttää ilme paremmalta. Kyllä mä sut tunnen, vaikka harvemmin ollaan tässä kahdentoista vuoden aikana nähty. Saatte molemmat ihan kohta jotain syötävää. Huomenna pääsette sitten ulos. Nyt on jo sen verran myöhä, että saatte jäädä yöksi sisään."
Olen koko viikon ajan ollut haljeta jännityksestä. Pistaasian ja Metkan laskettu aika vain lähestyi lähestymistään, mutta kumpikaan ei näyttänyt mitään merkkejä tulevasta varsomisesta. Laskettu aika tuli ja meni. Tai siinä uskossa olin, kun sinä iltana menin nukkumaan. Metka olikin lopulta varsonut salakavalasti päivän viimeisinä minuutteina! Meillä ei ole syntynyt suomenhevosvarsoja moneen vuoteen ja sitten kun sellaista viimein odotettiin tulevaksi, en saanut edes olla todistamassa koko tapahtumaa! Niin tyypillistä tuuriani. Asia paljastui minulle seuraavana aamuna, kun huomasin varsomiskameran pommittaneen ilmoituksia puhelimeeni.
Tallissa Metkan rinnalla minua odotti piirtopäinen voikko hontelojalkainen tammavarsa. Sillä oli parhaillaan ruoka-aika meneillään, eikä sitä juuri sillä hetkellä tuntunut kiinnostavan karsinan ovelle töllistelemään saapunut ihminen. Mutta heti kun neiti sai vatsansa täyteen, tuli se uteliaana tutkiskelemaan minua.
Pistaasian varsa antoi vielä odottaa tuloaan. Mutta eipä sekään voinut ikiajoiksi emänsä kannettavaksi jäädä. Mustan orivarsan syntyessä kuu paistoi pilviharson takaa lähes täydellisenä.
Aivan mahtavaa, että Mantsussa vipeltää pitkästä aikaa omia suomenhevoskasvatteja! Ja on hauskaa seurata niiden menoa, sillä ne ovat niin erilaisia keskenään. Niin väriltään kuin luonteeltaan. Metkan varsan – joka nimettiin Leimuksi – voisi kuvitella olevan tulipunainen ja -luontoinen tamma, mutta tässä tapauksessa nimi on vain johdettu suoraan isän nimestä. Tosiasiassa Leimu on kermanvaalea lempeä pikkutamma, jolla on leppoisan rauhallinen ote elämään. Pistaasian yönmusta poika sen sijaan ehtii tunkea turpansa niin nopeasti joka paikkaan, että se voisi helposti olla samaan aikaan venäläisen kolmivaljaan, troikan, kaikki kolme hevosta. Troikaksi orivarsa sitten lopulta nimettiinkin, sillä isän ollessa Tšaikovski ja isän isän Tolstoi, haluttiin nimeen edes hippunen jotakin venäjään liittyvää.
"Wau, Milon pojalla on jo oma poika ja vitsit mikä komistus se on!" huudahdin yksin ääneen toimistossa, kun silmiini sattui Assin jalostusori-ilmoitus. "Olispa hienoa saada yksi Milon jälkipolvista meille", ajattelin, "mutta mistä löytyis sopiva tamma." Samassa huomasin ilmoituksessa maininnan, että myös Assin omista tammoista olisi mahdollista saada varsa, mikäli sopiva löytyisi. Niinpä tartuin tuumasta toimeen ja otin yhteyttä Murroksen ratsutilaan. Eikä aikaakaan kun minulle esiteltiin kaksi tammaa, tallin oma kasvatti Rhediad Rathtyen sekä Maldwyn Llian. Siinä sitten pähkäilin kumman valitsisin, sillä kumpikin oli erittäin varteenotettava vaihtoehto. Lopulta päädyin I-palkinnon kantakirjatammaan Llianiin.
Tänään on kulunut noin yksitoista kuukautta tuosta päivästä ja sain juuri videopuhelun Assilta. Varsa on syntynyt! Ja se on upea kuin mikä! Rautias läsipäinen ja sukkajalkainen ori. Sovimme, että menen katsomaan sitä ensi viikolla ja samalla sovimme nimestä. Assi lupasi miettiä valmiiksi ehdotuksia.
Niiden määrä vain ei ole vakio. Toisinaan surua ja murhetta on enemmän, toisinaan iloitaan ja riemutaan oikein urakalla. Ostin juuri Jeilistä aivan ihastuttavan pienhevostamman Tiitun, mutta uuden hevosen tuomaa onnea varjostaa kolme menetystä, jotka olemme kokeneet muutaman päivän sisällä. Ensin peräkkäisinä päivinä nukkuivat pois Trish ja Ziri, tänään jouduimme lopettamaan Wilburin ruunan loukattua jalkansa pahasti laitumella. Tallin ensimmäiset asukkaat alkavat olla jo sen verran vanhoja, että ne alkavat varmasti pikkuhiljaa poistua vihreämmille laitumille yksi toisensa jälkeen. Voi kunpa ne voisivat elää ikuisesti...
Loppukesän Power Jump -rutistus on nyt takanapäin ja Mantsussa päästään rauhoittumaan normaaliin arkeen. Omien hevosten osalta ei mennyt ihan niin kuin olisi toivonut. 120 sentin luokassa pääsimme Bellan kanssa uusintaan, mutta siellä tuli valitettavasti pari tiputusta. Mändyllä ne kaksi puomia tuli jo perusradalta. Arvoluokkaan asti pääsi kuitenkin yksi Mantsun kasvatti, Osmi, omistajansa Anamaria Antongiorgin ratsastamana. Mantsulaisilla näyttää olleen jokin kahdeksan virhepisteen kirous tänä viikonloppuna, sillä tuo samanlainen tulos oli Osmilla niin erikoisluokan uusinnassa kuin arvoluokassakin. Mutta kaiken kaikkiaan kisoissa nähtiin aivan upeita suorituksia ja jännittäviä tilanteita. Oli suuri kunnia päästä järjestämään näin hienoa tapahtumaa täällä meillä! Voiton tänä vuonna vei Auburnin Kartanosta Isabella Sokka hevosellaan No Duchess, joten vuoden kuluttua pääsemme ehkä kisaamaan jälleen kartanon upeisiin puitteisiin.
Tälle kesälle odotetaan syntyväksi yhtä shetlanninponia ja puoliveristä sekä kahta suomenhevosta. Birdie ja Netta astutettiin jo aiemmin, mutta tänään orivierailulla kävivät Pistaasia ja Metka. Kummallekin löytyi sopiva ori Pöytyältä Kurjenpesästä. Samalla kun itse olin tammojen kanssa siellä, lähtivät täällä kotona matkaan Acis, Chivan ja Drystan kohteenaan Saksa. Joitakin kasvatteja on vuosien mittaan jäänyt meille niin sanotusti käsiin, vaikka niitä on yritetty myydäkin. Valitettavasti meillä ei ole aikaa kilpailla kaikilla joilla olisi ainesta kilparatsuiksi. Niinpä nämä kolme potentiaalisinta lähetettiin Saksaan Paul Beckerin ratsastettavaksi. Oripojat ovat toki edelleen sopivan kodin löytyessä myynnissä.
Chiron ja Enginan starttasivat Hannaby Hanami Weekillä kumpikin ensimmäiset Intermediate I -luokat! Engina jopa vetäisi torstaina prosentit 71,071 ja sijoittui kuudenneksi. Sunnuntain rata ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, mutta nyt on kuitenkin Int-luokat korkattu ja tästä on taas hyvä jatkaa eteenpäin. Ja mikäkö on Hannaby Hanami Week? Aivan upeassa ja kauniissä miljöössä Ruotsissa järjestetty kilpailuviikko, joka piti sisällään esteratsastusta metristä ylöspäin ja kouluratsastusta vaativasta B:stä alkaen. Tiistaina järjestettiin myös Hannaby Young Stars -arviointitilaisuus viisi- ja kuusivuotiaille esteratsuille ja sunnuntaina Mother's Day Special, joka oli näytösluonteinen maastoesteluokka.
Koska kisapaikka oli "vain" noin yhdeksän tunnin matkan päässä, eikä minulla ollut startteja keskiviikkona, päätin tehdä kaksi reissua. Sunnuntaina lähdin matkaan mukanani Wilbur, Ruusu, Esprit, Mändy, Bella, Vappu, Gallant, Chiro ja Engina. Tiistai-iltana palasin Mantsuun Wilburin, Ruusuun ja Gallantin kera muiden jäädessä luottohoitajien käsiin jaba-karsinoihin. Keskiviikkona ajelin sitten uudestaan Markarydiin, tällä kertaa Bee ja Rush lastattuna kyytiin.
Esteratsastajille on jo vuosia järjestetty huikea Power Jump -estemestaruuskilpailu, mutta kouluratsastajille ei oikein ole ollut vastaavaa. Itse olen kuitenkin enemmän kouluratsastusihmisiä. Niinpä olin innoissani, kun kuulin Saksassa järjestettävästi Dressage Masters -kilpailusta. Tällä kertaa Mantsun hevosista ei kuitenkaan ollut ketään osallistumaan itse Masters-luokkiin, mutta ilmoitin Enginan ja Chiron Small Tour -kvaaliluokkiin. Mukaan lähti myös muutama muu muualla asuva hevoseni ja matkaseurakseni sain Harmaatuulen oriasemalta Violan kolmen orinsa kanssa.
Reissuun lähdettiin jo hyvissä ajoin torstaina, jotta hevoset saisivat enemmän aikaa palautua matkasta. Lisäksi minulla oli perjantaina aamupäivällä tuomarointikeikka, sillä tapahtuman ohessa järjestettiin myös nuorten kouluhevosten ja -varsojen katselmus, joka normaalisti pidetään kuukausittain Suomessa Oldfinion Dressagen tiloissa. Sen jälkeen tulikin vähän hoppu valmistelemaan hevosia, mikä valitettavasti kostautui. Ensin ratsastin ratsuponiorillani vaativan B:n surkealla 50,414 prosentin tuloksella ja sitten Enginalla vaativan A:n 59,286 prosentilla. Se on tähän asti surkein tulos, jonka olemme tältä tasolta saaneet. Onneksi Chiron kanssa meni jo paremmin. Pokkasimme nimittäin toisen palkintosijan 80,357 prosentilla Pyhästä Yrjöstä. Kotiinviemisiksi saimme ruusukkeen lisäksi 4 500 v€ ja luokan sponsorilta Equestrian Prolta upean ja laadukkaan Trinity-satulahuovan.
Ensimmäinen päivä päättyi ponien mestaruusmittelöön, jonne olin surkeista prosenteista huolimatta päässyt. Lopputuloksena toinen sija! Lauantaina Engina ja Chiro saivat pitää välipäivän, mutta itse ratsastin kolmen hevosen kanssa GP:n. Eikä ihan tyhjin käsin tarvinnut tänäänkään lähteä, kun sijoituin luokassa kolmanneksi.
Sitten koitti pääpäivä, jolloin otettiin tosissaan mittaa toisista. Small Tourissa pidin kiinni kolmannesta sijasta niinkin kauan kuin seuraavan ratsukon suorituksen loppuun asti. Tämä ratsukko oli muuten Viola ja orinsa Paramount. Saatiin sentään yksi ruusuke Ahvenanmaalle myös viimeiseltä päivältä, vaikka se menikin naapuriin. Minun ja Chiron lopullinen sija oli neljäs. Pääsimme lähtemään kotimatkalle heti kun olin ratsastanut Masters-finaalissa, sillä olin varma, että 59,643 prosentin tuloksella ei ollut mitään toivoa päästä kärkikahinoihin. Olisi ollut kiva jäädä vielä seuraamaan kisat loppuun, mutta tässä vaiheessa kaikkia alkoi jo väsymys painaa. Toivottavasti tapahtuma järjestetään myös ensi vuonna, sillä ainakin minä olen ehdottomasti mukana!
Vaikka tänä vuonna otin Power Jump -estemestaruuksiin osaa vain kahdella suosikkihevosellani, en osannut arvata, että juuri Netta olisi se, joka toisi koko potin kotiin. Varsinkin kun muutamaa päivää aiemmin tamma ei varsinaisesti loistanut samassa paikassa järjestetyissä lähisukuisten estekilpailuissa. Odotukset Pulkan suhteen sen sijaan olivat korkealla, kuten aina, sillä haaveenani on jo orin syntymästä asti ollut voittaa tämä kisa. Karsintaluokissa Netta ja Pulkka olivat yllättäen kumpikin luokkansa toisia tuplanolla-suorituksilla ja olin edelleen varma siitä, että tämä olisi Pulkan vuosi.
Vaan toisin kävi. Arvoluokassa otimme Pulkan kanssa pari puomia, joten siitä kahdeksan virhepistettä. Mikä pettymys. Mutta onneksi Netta sen sijaan oli aivan huikea! Vielä ei voinut silti voitontansseja esittää, sillä meidän suorituksen jälkeen vuorossa oli vielä monta kovaa ratsukkoa. Monta kertaa saimmekin jännityksellä pidättää hengitystä, kun muut olivat vaarassa mennä ohi. Olimme kuitenkin tehneet niin hyvän ajan, että lopulta sitä ei pystynyt kukaan pistää paremmaksi.
Niinpä siitä tuli virallista: PJ'19 -tittelin voittajaksi kuulutettiin FWB-tamma M.B. Lemonetta ratsastajanaan Milja Malmila. Mikä mahtava tunne pärjätä tässä kisassa ensimmäistä kertaa omalla kasvatilla ja vieläpä tammalla! Nyt bileet pystyyn ja ensi vuonna kisataan sitten Mantsussa!
Palaneen talliosuuden kunnostus aloitettiin tänään. Työmiesten puuhatessa omissa hommissaan, me kirjoittelimme toimistossa myynti-ilmoitusta nettiin, sillä päätimme laittaa ison osan nuorista kasvateistamme vihdoin myyntiin. Nuoret olivat palon aikaan onneksi laitumilla kaukana tallista, joten ne selvisivät ehjin nahoin, vaikka pieni kaaos syntyikin paloautojen saapuessa sireenit ulvoen ja valot vilkkuen.
Sanoja ei yksinkertaisesti ole. Menetimme tänään kymmenen rakasta hevosystävää, kun tallissa syttyi tulipalo. Vaikka palo saatiin rajoitettua vain yhteen osaan tallista, Adellen, Charmanten, Esmén, Karkin, Kipan, Kummituksen, Vanillan, Sandran, Scillan ja Topaasin osalta mitään ei ollut enää tehtävissä. Levätkää rauhassa. <3
"Lähetkö ens kuussa moikkaamaan Osmia?" kysyn Katilta jatkaen samaan hengenvetoon: "Ja auttamaan mua Kummituksen ja Metkan kanssa työhevoskisoihin." Naisen kasvoilla välähtää innostus, mutta se vaihtuu mielestäni liian nopeasti "onko ihan pakko" -ilmeeseen. "Pliis", katson häntä anovasti, "siitä tulis varmasti ihan mahtava reissu. Ja säkin oot nähny Osmin varmaan viimeks joskus syyskuussa siellä näyttelyissä." Kati on hetken hiljaa kunnes toteaa: "No, okei, tän kerran." "Jes, mahtavaa! Mä ilmotin hepat jo aiemmin tänään kisoihin ja varasin samalla meille molemmille liput lautalle", vastaan voitonriemuisesti nauraen. Kati tyytyy vain pyörittelemään silmiään.
Alkuviikko vierähti nopeasti valmistautuessani Bellan ja Vapun kanssa nuorten hevosten arviointiin. Perjantaina sitten lähdimme Katin kanssa samaa matkaa Humlegårdiin, Paraisten kupeeseen, sillä Kati oli lupautunut tuomaroimaan lauantaina järjestettävissä näyttelyissä. Olihan matka nimittäin helpompi taittaa kahden nuoren hevosen kanssa meidän molempien voimin. Sekin hyvä puoli asiassa oli, että tammakaksikko ehti jo vähän totuttautua tapahtumapaikkaan etukäteen, sillä niin sanottu epävirallinen talenttikilpailu oli vuorossa vasta sunnuntaina. Onneksi tallin omistajapariskunta oli hyvin ystävällinen ja asiat saatiin näin järjestymään.
Perjantaina pääsimme myös moikkaamaan Cameronia, joka on asustellut tallissa nyt jo jonkin aikaa. Ori oli komistunut huimasti ja siinä meidän rapsutellessa herraa Melinda kertoili orin kuulumisia. Saimme mm. kuulla, että Camu debytoisi koulukisoissa kotitallillaan seuraavalla viikolla. Ilahduin kovasti, sillä olin tulossa itsekin kisaamaan ja näkisin toivottavasti samalla Camun suorituksen, mutta sen sijaan Kati valitettavasti joutuisi tyytymään vain videomateriaaliin. "Parempi sekin kuin ei mitään", totesi Kati.
Lauantaipäivä meni minulla pitkälti näyttelyä ja hevoshuutokauppaa seuratessa, Bellan ja Vapun saadessa rauhassa palautua matkasta. Sunnuntaina heräsin pirteänä kuin peipponen, mutta Kati oli vielä tiukasti peittoonsa kääriytyneenä, kun kävin hänen huoneen ovella huhuilemassa. "Sä lupasit laittaa Vapun kuntoon, joten alapas pikkuhiljaa nousta." Vastaukseksi sain vain epämääräistä muminaa. Toivoin kuitenkin, että viestini oli mennyt perille ja Vappu todella olisi valmiina Bellan esiintymisen jälkeen.
Aikaa ei nimittäin ihan hirveästi ollut, sillä estehevosten luokassa oli vain kolme osallistujaa. Bella oli niistä vanhin. Ensimmäisenä arvosteltiin rakenne, sitten hypättiin irtona ja kaiken tämän aikana tuomarit vielä tarkkailivat hevosten luonnetta ja käyttäytymistä. Bella käyttäytyi tapansa mukaan hyvin hallitusti ja rauhallisesti, joten meidän arvosteluvuoromme sujui hyvin jouhevasti. Se oli ohi nopeammin kuin osasin arvata, joten sitten ei voinut muuta kuin tähystellä Katia ja Vappua, sillä tulokset julkistettaisiin vasta kunhan kaikki päivän nuoret olisi arvioitu.
Olin jo vähällä lähteä talliin katsomaan, että oliko Kati ylipäätään vielä päässyt sinne asti, mutta sitten jo huomasinkin hänen taluttavan Vappua meitä kohti. "Tässä tulee seuraava potilas. Miten Bellalla meni?" Kati tiedusteli samalla kun vaihdoimme hevosia päittäin. Totesin vain, että hyvin meni ja nyt vain odotellaan tuloksia. "Ei tässä kouluheppojenkaan arvostelussa varmaan kauaa kestä, kun osallistujia on vähän, niin mä luulen ettei teidän kannata tästä mihinkään kauas lähteä. Näet sitten säkin jotain ja Bella nyt varmasti pysyy hyvin aloillaan jonkun aikaa."
Siinä missä äsken esitin porukan vanhimman, niin tällä kertaa Vappu oli kaikista nuorin. Vaikka tamma onkin perusluonteeltaan melko rauhallinen, toi tämä uusi ympäristö ja tilanne nuoreen neitiin vähän lisämaustetta. Rakennearvostelussa seisominen tuotti hiukan ongelmia ja laukan sijaan esitettiin ensiksi pikkupätkä pukkilaukkaa, mutta muuten ihan hyvä suoritus jännityksestä huolimatta.
Tuomarit pohdiskelivat vielä hetken pisteitään, kunnes kaikki kutsuttiin kuulemaan tulokset. Bella sai rakenteesta 13/20 pistettä, sekä hyppytekniikastaan ja luonteestaan hienot 9 pistettä kympin ollessa kummassakin osa-aluessa täydet. Yhteensä pisteitä kertyi siis 31, joka tarkoitti myös sitä, että Bella palkittiin korkeimmilla pisteillä parhaana hyppääjänä! Vapulle rakennepisteitä tuli 12, liikeistä se sai kahdeksikon ja luonteestaan viisi pistettä, yhteensä siis 25 pistettä. Sijoitus luokassa oli kolmas (osallistujia oli neljä). Lopuksi julistettiin vielä lupaavin ori sekä tamma, ja kuinka ollakaan, meidän Bellahan se sitten sai vielä toisenkin tittelin tästä tapahtumasta! Enää jää nähtäväksi miten tamma nämä odotukset lunastaa. Ensimmäiset kisat on luvassa parin viikon päästä, joten siellä ainakin nähdään jotain.
Olin herännyt tänään puoli viideltä hoitamaan tallin töitä ja hevosten ratsutuksia pois alta, jotta ehtisin ottamaan pahimmassa keskipäivän paahteessa tuntien pituiset nokoset, samalla ruskistaen ihoani. Nokoseni kuitenkin katkesivat kesken kun pääni yläpuolella olevasta toimiston ikkunasta kuului Miljan rääkäisy samalla kun toimistosta singonnut lippalakki kaatoi vieressäni seisoneen Fanta-lasin. "Ootko nyt ihan varma ettei sun pää oo pehmentynyt liiasta auringossa makoilusta? Pistä edes lippis päähäs!" Milja oli ilmeisesti saanut toimiston tietokoneen auki ja huomannut ostoilmoitukseni koko hevosmaailman tunnetuimmalla keskustelufoorumilla. Vieressäni narun päässä kiinni ollut Athena keskeytti ruohon syömisen ja otti maahan lentäneen Fantasta kastuneen lippalakin suuhunsa. "Mitä ihmettä sä ajattelet, eihän täällä saarella kukaan edes järjestä valmennuksia, saatika kilpailuja noista höpöhöpö-lajeista?" En malttanut enää vain kuunnella Miljan sepustuksia, vaan huusin takaisin Mandelbacken olevan tämän saaren tuleva virallinen vikellyksen, poniagilityn ja matkaratsastuksen tapahtumakeskus. Kyllähän nyt vähintäänkin ruotsalaiset tänne eksyisi jos suomalaisia ei kiinnostaisi. Sitä paitsi mehän käytännössä ollaan jo ruotsalaisia. Mutta hevoset haluan silti hankkia Suomesta. Tai jostain muualta kuin Ruotsista edes.
Heinäkuun helteet ovat lamauttaneet koko tallin väen, jopa ne kaheleimmat hevosetkin, jotka eivät yleensä anna hetken rauhaa kenellekään. Kolmen shetlantilaisen kopla, Gabrielle, Esme ja Scilla, päättivät vuorotellen synnyttää varsansa toissayönä. Tammat olivat ainoat yönsä tallissa viettäneet hevosemme, ja meillä Miljan kanssa riittikin tekemistä näiden kolmen tamman synnytyksiä seuratessa. Jostain ihmeen syystä olemme päästäneet jokaikisen tallimme työntekijän heinäkuuksi kesälomalle, ja tähän heinäkuuhun on mahtunut jo useampi vähäuninen yö kun olemme valvoneet ja odotelleet varsoja syntyviksi. Trish ja Esprit varsoivat varsansa peräkkäisinä öinä heinäkuun alussa, Esprit meidän omasta upeasta Pulkasta ja Trish Atorinan Cranleigh Locksleysta. Meidän onneksemme kaikki varsomiset ovat sujuneet hyvin, ja enää odottelemmekin Topazin ja Ixyn varsoja tälle kuulle.
Mantsun ensimmäiset shettisvarsat ovat nyt noin viikon ikäisiä ja en vain voi lakata ihastelemasta niitä. Suloiset Maia, Athena ja Jupiter ovat tarjonneet myös monta riemastuttavaa hetkeä koikkelehtiessaan laitumella. Tietenkin siten, että tarpeen vaatiessa on voinut juosta turvaan äidin luokse. Gabriëlle, Esmé ja Scilla ovat ottaneet uuden tehtävänsä haltuun erinomaisesti, joskin Esmé oli alkuun vähän turhankin suojelevainen poikaansa Jupiteria kohtaan. Viime päivinä se on jo onneksi antanut muidenkin lähestyä pienokaistaan.
Kaikki kolme varsaa nimettiin vähän vahingossa kreikkalaisen ja roomalaisen mytologian mukaan. Mutta koska kaikki varsat nimetään meillä tavalla tai toisella isän mukaan, tulivat ne periaatteessa myös sitä kautta. Maian isä on Mercury ja Jupiter sai suoraan isänsä nimen. Athenan isä tosin on nimetty Englannin kuninkaan Athelstanin mukaan, mutta mikä olisikaan ollut parempi nimivaihtoehto sen tammavarsalle kuin Athena.
Ehkä seuraavallekin varsakolmikolle voisi miettiä yhteisen nimiteeman? Sitä on onneksi vielä aikaa pohtia, mutta uudet orit on tammoille jo valittu ja kunhan rouvat alkavat näyttää kiimojaan, niin astutamme ne hetimiten.
Meri oli jo muutaman päivän käyttäytynyt epäilyttävästi, ja ekaa kertaa Mantsun historian aikana olimmekin saaneet vastaamme kevätmyrskyn. Televisio, radiokanavat ja lööpit varoittivat lähestyvästä myrskystä ja kehoittivat varautumaan parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt myrsky oli saapunut ja olimme Miljan kanssa linnoittautuneet varapetiemme kanssa tallin käytävälle. Hevoset eivät tänään pääsisi ulkoilemaan ja kaikki ovet ja luukut pidettäisiin visusti kiinni.
Tuuli ujelsi ja myrsky riepotteli tallimme kattoa uhkaavasti. Olen itse ollut myrskyssä, jossa talosta lähti puolet katosta irti ja puristin rystyset valkeina polviani tallin käytävällä istuen. Hevoset olivat rauhattomia ja varmasti aistivat minunkin hermostuneisuuden kaikkien kummallisten äänien lisäksi. Sähköt olivat katkenneet jo muutamaa tuntia aiemmin ja tallissa oli muutamaa lyhtyä lukuunottamatta pilkkopimeää. Milja kiersi karsinalta toiselle rauhoittelemassa hevosia ja jakoi niille lisää heinää iltaa varten.
Bellan uusi ystävyys Wendin kanssa oli tapahtunut parhaaseen mahdolliseen aikaan. Bella oli todella hermostunut tilanteesta joten koimme parhaaksi siirtää sen Wendin karsinaan imemään vaikutteita Wendistä. Wendiä ei meinaan kiinnostanut tippaakaan mitä parhaillaan tapahtui. Tamma lopsutteli korviansa puolikenossa ja hörähteli rauhoittavasti muille hevosille, kuin sanoakseen että turhaan te stressaatte.
Pitkän ja rauhattoman yön jälkeen aamu valkeni ja pääsimme ulos tutkimaan miltä tallipiha näytti. Muutama puu oli kaatunut ja parit tarhat rikkoutuneet, muutama kattotiili oli näköjään myös lentänyt pihamaalle. Miljan auton päällä oli läheisestä puusta irronnut iso oksa, mutta olimme välttyneet isoilta vahingoilta. Päästimme osan hevosista ulos tarhoihin ja muutaman laitoimme kentälle ja maneesiin purkamaan eilen kasautunutta energiaansa.
Olimme Miljan kanssa jo pidempään pohtineet josko meidän olisi aika kasvattaa Mantsun hevosjoukkoa täysin uudella rodulla. Oma rakkauteni shirenhevosiin nosteli päätänsä, mutta emme vain löytäneet sopivia myytäviä hevosia. Eräänä päivänä Mantsun pihan poikki rymisteli shetlanninponi jonka perässä juoksi ruotsiksi kiroileva henkilö. Oli siinä puoliverisillä ja suomenhevosilla huuli pyöreänä kun seurasivat tarhoistansa käsin pikimustan metrisen menoa ennenkuin se vihdoin antautui Miljan kiinni otettavaksi. Kolmea kieltä puhuen onnistuimme käymään keskustelun ponin omistajaksi osoittautuneen henkilön kanssa, he olivat muuttaneet meidän naapuritilalle muutaman shettiksensä kanssa!
Ei mennyt kauaakaan kun olin jo hevosautomme kanssa ajamassa Hollannista kotia kohti. Olin bongannut netistä ilmoituksen erään hollantilaisen siittolan vähentävän poniensa määrää ja muutamaa puhelua myöhemmin olin järjestänyt kaiken valmiiksi poninhakureissua varten. Täysin selvää vielä lähtiessä ei ollut kuinka monta ponia sieltä mukaan tarttuisikin. Go hard or go home, no tehtiin molemmat kun köröteltiin kolme shettistammaa kyydissä takaisin Ahvenanmaalle. Teoriassa meillä kyllä oli kuusi ponia kyydissä, jokainen tammoista kun oli kantavana.
Poneja oli vastaanottamassa Milja ja uusi naapurimme, Lina. Gabriëlle, Scilla ja Esmé olivat aivan rättiväsyneitä niin pitkästä ajo- ja laivamatkasta ja pääsivät silmät puoliummessa suoraan omiin vierekkäisiin karsinoihinsa lepäilemään heinäkasojen ääreen. Vatsat suurina ne jäivät hyvillä mielin karsinoihinsa, lieköhän ne olivat edes tajunneet vaihtaneensa maata.
Päätimme jo Polluxin ja Okeanoksen ollessa vasta pieniä varsoja, että ne lähtevät saksalaisten oppiin, kunhan sopiva paikka vain löytyy. Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan suunnitelmien mukaan, sillä tarkoitus oli, että pojat ratsutetaan Saksassa. Mutta kiireidemme vuoksi tallipaikan haku viivästyi ja niinpä ratsukoulutus aloitettiin jo kotona. Nyt pojat ovat jo nelivuotiaita ja pikkuhiljaa valmiita kilparadoille. Onneksi muutama viikko takaperin viimein löysimme niille sopivan asuinpaikan, joten asiat alkoivat edetä isommin askelin. Tänään onkin suuri päivä, sillä lähden niitä kuskaamaan kohti Zelos-nimistä paikkaa Katin jäädessä pitämään Mantsua pystyssä. Mieli on meillä molemmilla haikea, mutta samalla odottava. On mielenkiintoista nähdä, miten kaksikko tulee pärjäämään saksalaisilla kilpakentillä. Zeloksessa niitä hoitaa, ratsastaa ja valmentaa osaavat ihmiset, joiden käsiin luotamme herrat mielihyvin.
"Inga tulee tänään, älä vie Polluxia, Hiiskattia, Iraa, Pulkkaa tai Chiroa ulos" huusin Miljalle tallitöiden lomasta. "Ootko ihan varma, että Inga jaksaa hoitaa ne kaikki?" Milja ei selkeästikään ollut pitänyt korviaan auki kun olin kertonut hänelle viime viikolla innosta hyppien Ruotsin parhaimmaksi hevoshierojaksi tituleeratun Ingan olevan tulossa Ahvenanmaalle, vihdoin ja viimein. Olin muutaman muun tallinomistajan kanssa yrittänyt houkutella naista meidän saaripahaselle käymään jo kuukausien ajan. Ja vihdoin hän oli suostunut! "Ainiin, ja Bert tulee myös, sillä on niitä welshponeja." Olimme joutuneet pyytämään Bertin luoksemme toimimaan tulkkina varmuuden vuoksi. Vaikka kaikkihan me puhuimme englantia, mutta samalla saisin hyvän syyn keskustella Bertin kanssa Wendille suunnittelemistani oreista.
Kahvittelujen jälkeen Inga ryhtyikin heti työn touhuun, päädyimme aloittamaan kaikkein hankalimmasta tapauksesta, Irasta. Ira on aina ollut kammottava ja hankala hevonen, mutta nyt siitä oli tullut oikein erityisen kamala. Inga vilkaisi Iraan ja totesi samantien tamman olevan todella pahasti jumissa kaularangan alueelta, mahdollisesti muualtakin. Olimme ottaneet Iran käytävälle kahden ketjun väliin seisomaan kuolaimet suussa, ja siltikin jouduimme Miljan kanssa pitämään tammaa aloillaan, jotta Inga saisi tehtyä työnsä edes suhteellisen rauhassa. Bert ja Inga vaihtoivat katseita toistensa kanssa ja tajusin heti, että Iran kanssa tulisi kestämään kauan. "Haluaisin kokeilla Iraan TENS-hoitoa, uskoisin siitä olevan hyötyä tamman kanssa." Inga hyppäsi alas jakkaralta ja suuntasi jo autollensa hakemaan varusteita ennenkuin ehdimme edes vastata. "Tottakai, saat vapaat kädet hoitaa juuri niinkuin parhaaksi näet", totesimme Miljan kanssa heikkoa ruotsia vääntäen. Bertiä ja Ingaa nauratti ja Bert korjasi sanojamme oikeaan muotoon. Ira oli pikkuhiljaa alkanut rentoutua ja oli selkeästi paremmalla tuulella. Miljan jäädessä pitämään Irasta kiinni suuntasin hakemaan seuraavaa uhria, Kipan pikimustaa varsaa, Hiiskattia.
Hiiskatti, tuttavallisemmin Hiisi, olikin tänään hyvällä tuulella, ja yllätyksekseni suostui muitta mutkitta seuraamaan minua karsinasta ulos. Pistin Hiisin ketjuihin kiinni reilusti Iran taakse. Hiisi olisi kovasti tahtonut mennä tekemään tarkempaa tuttavuutta ihanan Iran takapuolen kanssa ja päästikin ilmoille huvittavan kuuluisan hörinän, hirnahduksen ja kiljaisun sekoituksen. "Tämähän on vielä ihan varsa", Bert naureskeli Hiisin käytökselle ja olemukselle, tottahan hän puhui. Hiisistä ei varmaan koskaan kasva aikuista, se luultavasti tulisi aina olemaan leikkisä ori varsan mielellä ja uteliaisuudella. Milja oli taluttanut Iran takaisin karsinaansa ja tuli seuraksemme katsomaan Hiisin hierontaa. "Vitsit mä kyllä tykkään tästä, se on saanut ulkonäöllisesti molempien vanhempiensa parhaat puolet." Milja on aivan heikkona suomenhevosiin eikä omat kasvattimme tietenkään tehneet poikkeusta Miljan rakkauteen suomenhevosia kohtaan. Välillä luulen hänen tykkäävän niistä paljon enemmän kuin puoliverisistämme, onneksi meillä on ainakin toistaiseksi vielä puokkivalta. Hiisillä ei ollut juurikaan jumeja ja se nautti täysin rinnoin Ingan kosketuksesta. Ori alkoi jopa nukkumaan hieronnan loppupuolella.
"Vau, kukas se tämä on?" Bert kysyy iso hymy kasvoillansa. "Tää on meidän kasvatti, Pollux, se ei kyllä saanut nimeään sen kirjakerhon mukaan. Pollux on ollut vähän piilossa, se oli niin hidas kehittymään ja halusimme pitää sen isoveljeä Pulkkaa enemmän esillä mainonnassa. Tää on muuten sen meidän hirvittävän kimon tamman varsa, ei uskois vai mitä?" Bert myhäilee Miljan vastaukselle ja pohtii ääneen josko Pollux joku päivä soveltuisi jonkun hänen welshinsä astumiseen. "Varo varpaita!" varoitukseni kajahtaa ilmoille liian myöhään, Pollux on jo astunut Miljan varpaille. "Miten sä et vieläkään osaa varoa sitä, se on tehny ton sulle varmaan kaks sataa kertaa." Milja porhaltaa toimistoomme laittamaan varpaillensa kylmää ja Pollux jää minun ja Bertin vahdittavaksi Ingan hieroessa oria. Polluxilta löytyy jumit ristiluun ja lannerangan alueelta ja saamme Ingalta kattavat liikutusohjeet Polluxia varten. Aloitamme harjoitukset heti huomenna, tänään ori saa liikkua vapaasti tarhassa. Pollux ei rentoutunut Hiisin kaltaisesti, mutta sitäkin selkeästi hieronta auttoi. Hieronnan päätteeksi en malttanut olla antamatta Polluxille muutamaa sokeripalaa.
"Eikö teillä oo muita kuin kimoja puoliverisiä?" Inga naureskelee kun Milja tulee Acapulcon kanssa karsinasta käytävälle. "Tää on Polluxin velipuoli, Iran esikoinen. Meidän hieno ja lupaava jalostusori Acapulco, tuttavallisemmin ihan vaan Pulkka", vastaan sekä Bertille että Ingalle. "Joudunkohan mä tällekin tuoda jonkun meidän welsheistä, tytär tarttis kyllä vähän ketterämmän kilpaponin", Bert pohdiskelee taas, meitähän se ei haittaisi yhtään. Bert kasvattaa sekä Ruotsin että Suomen mittakaavalla laadukkaita welshponeja niin käyttöön kuin näyttöön. Vaaditaan sekä minun että Miljan kekseliäisyys ja voima saada Pulkka asettumaan ketjujen väliin ja pysymään paikallaan, jotta Inga pääsee työskentelemään. Pulkka on liikkellä non stop ja pitää mainettansa yllä taas kerran. Ori ei malta seistä aloillansa ja steppailee sen minkä ehtii. Haen tupon heinää orin nenän eteen ja saan sen pysymään paikallaan sen verran, että Inga pääsee käymään orin läpi. "Tältä ei kyllä löydy yhden yhtä jumia, kummallinen hevonen, ja tekö vielä kisaatte esteitä tällä?" Inga on yllättynyt Pulkan hienosta lihaskunnosta ja kehuu tekemäämme työtä.
Ikuisuudelta tuntunut päivä ei ole vielä ohi ja haemme vielä viimeisimpänä Chiron hierottavaksi. Chiro nauttii saamastaan huomiosta, peräti neljä ihmistä vain hänen ympärillänsä. Chirolla alkaa välittömästi silmät sulkeutumaan ja pää laskeutumaan orin silminnähden nauttiessa käsittelystä. Chirolla on pientä jumitusta siellä täällä, ei mitään vakavaa ja saamme Chiroakin varten kattavat liikutusohjeet, aloitamme heti huomenna kattavalla juoksutuksella.
Päivä saatiin kunnialla vietyä loppuun ja rutkasti köyhempinä, mutta kokemusta rikkaampina hyvästelimme Ingan ja Bertin heidän matkatessaan seuraavaa tallia kohti.
Katselin ulos Netan karsinan ikkunasta, kun lumihiutaleet leijailivat kevyesti maahan. Oli aivan hiljaista, sillä muut hevoset olivat ulkona ja Katikin puuhailemassa omia juttujaan ties missä. Otin harjan käteeni ja aloin sukia rennosti tammaa. Sen pää alkoi painua alas ja silmäluomet lupsua kiinni. Vatsaa harjatessani keskeytin homman hetkeksi ja painoin korvani pehmeää karvaa vasten. Jotain siellä selvästi tapahtui, sillä kohta jo tunsin hennon potkun käteni kohdalla. Hymy nousi huulilleni ja se leveni entisestään, kun kuvittelin, kuinka parin kuukauden päästä Mantsussa kirmaisi ensimmäinen toisen polven kasvatti. Jos varsa olisi tamma, meillä olisi sille jo nimikin valmiina. Jatkoin kaikessa hiljaisuudessa harjauksen viimeistelyä. Putsasin vielä kaviot ja laitoin sitten tammalle suitset. Talutin Netan kentälle, napaten portin pielestä jakkaran ja kiipesin kyytiin lämpimään selkään. Lähdimme kiertämään kenttää lumihiutaleiden jatkaessa hiljaista pudotustaan.
Lokakuu ei päättynyt Mantsussa kovin hilpeissä merkeissä. Vaikka ensilumi saapuikin ihastuttamaan päiviämme ja koristamaan maisemia, jouduimme valitettavasti luopumaan kahdesta rakkaasta ystävästä. Asiat alkoivat mennä päälaelleen, kun Miloon iski pari viikkoa sitten paha ähky. Iäkäs ori jaksoi vielä tuolloin taistella ja tulikin ihan hyvään kuntoon, mutta toista samanmoista se ei enää kestänyt. Milo pääsi tuskistaan myöhään eilisiltana.
Aivan kuin poniherrasta luopuminen ei olisi ollut jo tarpeeksi raskasta, tänä aamuna tallissa odotti toinen ikävä näky. Gina, joka oli vielä edellisiltana ollut elämänsä kunnossa, makasi nyt liikkumattomana karsinassaan. Ikävä kyllä toivo oli jo sen osalta menetetty, eikä mitään ollut siis tehtävissä. Myöhemmin paikalle saapunut eläinlääkäri totesi kuolinsyyksi sydämenpysähdyksen.
Kumpikin saivat onneksi elää hyvän ja pitkän elämän, olihan Milo kuitenkin jo 21-vuotias ja Ginan kanssa juhlittiin vain vähän aikaa sitten parikymppisiä. Ginan kuolema kuitenkin järkytti itseäni erityisesti, olenhan ollut saattamassa tammaa maailmaan. Mutta yhtälailla Milosta luopuminen oli kova pala, sillä olen ollut sen kanssa paljon tekemisissä jo ennen kuin ori muutti Mantsuun.
Tallissa tuntuu normaalia hiljaisemmalta, kun kaksi energiapakkausta on poissa. Mutta eiköhän tämä tästä ja elämä lähtee taas rullaamaan eteenpäin. Gina ja Milo jättivät jälkeensä mielenkiintoisia varsoja, joiden vaiheita pääsemme varmasti vielä seuraamaan. Ja muistot näistä kahdesta mahtavasta hevosesta tulevat elämään ikuisesti!
Sumusta on jäljellä enää viimeiset rippeet, kun ratsastin Pahuksella kootussa laukassa radalle. Käynnissä oli KRJ Champions -tapahtuman viimeinen kilpailupäivä ja seniorien luokka, jossa ohjelmana Vaativa B:1 2009. Odotukset olivat korkealla, sillä mielessä oli vielä kirkkaana eilispäivän Helppo A -rata ja viides sija. Ja suoritus olisikin muuten mennyt nappiin, jos en olisi ratsastanut väärin radan puolivälissä. Pahus teki kyllä hyvää työtä ja siitä on varmasti kiittäminen myös viereisen nuorten Kür-luokan musiikin, joka sattui sopimaan mainiosti meidän rataamme. Ori oli niin fiiliksissä, että se sai minut unohtamaan oman mokani. Lopputervehdyksessä en voinut kuin hymyillä leveästi.
Pahusta kehuen ja taputellen siirryimme verryttelyalueelle odottamaan tuloksia. Siinä kenttää ympäri kävellessä ehti jutella myös muutaman vanhan tutun kanssa. Lopulta prosenteiksi kuulutettiin 66,667 ja sillä hetkellä menimme yhdeksännelle sijalle. Jäljellä oli kuitenkin vielä muutama ratsukko. Varmaa oli kuitenkin se, että sijoitusta ei tulisi, joten ratsastin orin traikkualueelle. Siellä meitä odotti (onneksi) kiltisti Rose, jonka vuoro tulisi myöhemmin kisojen pääluokassa.
Luokkien välissä ehdin hyvin käydä nauttimassa maittavan lounaan ja jutella niitä näitä muiden ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa kävi myös ilmi, että olimme sijoittuneet Pahuksen kanssa kahdenneksitoista. Pääluokan alkamisaika alkoi kuitenkin lähestyä, joten jouduin liukenemaan hyvästä seurasta laittamaan Rosea valmiiksi.
Jo kaukaa kuului trailerien luota hirveä pauke ja olin varma, että sen aiheuttaja oli Rose. Ja oikeassa olin. Tamman kärsivällisyys oli ilmeisesti vihdoinkin alkanut pettää, vaikka tähän asti se oli jaksanut todella hienosti. Laitoin kärttyisen rouvan kiireen vilkkaa valmiiksi, jotta voisimme aivan ensitöiksemme mennä päästelemään vähän höyryjä. Mutta meidän vuoromme lähestyessä hetki hetkeltä, näytti vain entistä enemmän siltä, että tämän päivän suoritus tulisi menemään aivan täysin penkin alle.
Ihme kuitenkin tapahtui juuri sillä hetkellä kun meitä edeltävä ratsukko ratsasti radalle. Rose rentoutui ja alkoikin yhtäkkiä kuunnella apujani. Olin jo melkein heittänyt hanskat tiskiin, mutta nyt sain itsekin uutta energiaa ja toivoa siitä, että tämä voisi jopa päättyä hyvin. Kun meidät vihdoin kuulutettiin radalle, olimme valmiit antamaan kaikkemme.
Muutamaa minuuttia myöhemmin pysäytin Rosen päätuomarin eteen lopputervehdykseen. Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin, enkä olisi voinut olla itse tyytyväisempi suoritukseen. Kehuin Rosea vuolaasti kävellessämme pois radalta. Onnistuneesta suorituksesta huolimatta en ollut kuitenkaan varautunut siihen, että prosenteiksemme kuulutettaisiin huikeat 81,800 %! Enkä ollut valmistautunut siihenkään, että veisimme koko luokan voiton! Se ei nimittäin tuonkaan suorituksen jälkeen ollut vielä varmaa, sillä ennakkosuosikki Sakkura hannoverinhevosorinsa Cagliari WD kanssa ratsasti vasta meidän jälkeemme. He jäivät lopulta 0,2 prosenttiyksikön päähän meistä, joten tämän mahtavan päivän päätteeksi meidän iki-ihana westfaleninhevostamma Rosé Touch RS julistettiin vuoden 2017 KRJ Champion -tittelin voittajaksi!
Smaragd – tai Mara, kuten olen alkanut sitä viime aikoina kutsua – hirnui sydäntäsärkevästi kun sen leikkikaveri Ettore katosi eilen uuden omistajansa mukana horisonttiin. Pojista oli tullut vajaan kahden vuoden aikana kuin paita ja peppu. Edes emästä vieroittamista ori ei ottanut näin raskaasti. Nyt Ettoren lähdön jälkeen Mara ei ole edes suostunut syömään kunnolla. Täytyy seurailla tilannetta, mutta toivottavasti ruunikko piristyisi pian, onhan sillä kuitenkin vielä monta kaveria jäljellä.
Ettore ei ole anoa, joka on löytänyt uuden omistajan. Myös Ginan nuorempi tytär Classica lähti äskettäin uusia maisemia kohti. Pieni kimo kaunotar muutti Keski-Suomeen Rihtniemeen. Siellä minulla onkin Classican lisäksi yksi toinenkin hyvä syy vierailla, nimittäin neidin tuore omistaja Juulia sai minut innostumaan working equitationista. Hän järjesti tallillaan elokuussa lajin valmennuksen, johon osallistuin Netan kanssa, ja kun seuraava järjestetään, olen varmasti ensimmäisenä jonossa ilmoittautumassa!
Mielenkiinnolla jäämme Katin kanssa seuraamaan Ettoren ja Classican kasvua ja kehitystä. Toivon mukaan myös Smaragdille löytyy aikanaan se oikea ihminen, jonka matkaan voimme sen luottavaisin mielin antaa. Mutta kiirettä uuden kodin löytämiselle ei ole.
Tänään Mantsussa vieraili eläinlääkäri. Kyseessä ei onneksi ollut mikään vakava juttu, vaan hän kävi ruunauttamassa meidän nuoret oripojat Okeanoksen ja Rushin. Syyt kuitenkin olivat herroilla erilaiset. Okeanos jouduttiin ruunaamaan täysin terveydellisistä syistä, mutta Rush taas luonteensa vuoksi. Ori on ollut toisinaan suorastaan kamala käsitellä, joten toivomme, että toimenpide helpottaisi kaikkien elämää. Ja etenkin siis Rushin, jotta esimerkiksi juuri tammat eivät veisi herran vähäistäkin keskittymiskykyä. Olemme kuitenkin varmoja siitä, että ainakaan stereotyyppinen laiskimusruuna Rushista ei voi tulla, virtaahan siinä jopa 75 % prosenttia täyttä verta. Joten eiköhän siitä vielä kelpo kenttäratsukin saada aikaiseksi. Okeanoksesta toivon mukaan kasvaa vielä näyttävä kouluratsu. Tarkoituksena olisi lähettää se jonain päivänä ulkomaille treeniin ja kisattavaksi, kunhan saamme päätettyä kohdemaan.
Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta viikon kestäneen kylmyyden ja sateiden jälkeen, kun parkkeerasin takapuoleni tammojen ja varsojen laitumen reunalle. Tarkoituksenani oli vain katsella ja ihastella uusia varsojamme, sillä kiireisen viikon jälkeen olin kunnon tauon tarpeessa. Pitkän aikaa sainkin vain rauhassa seurailla hevosten toimintaa. Äidit nauttivat vihreää ruohoa lastensa kaitsemisen ohella. Toiset pääsivät helpommalla kuin toiset, sillä pari varsaa loikoili ketarat ojossa emiensä vierellä, kun taas toiset leikkivät ja temmelsivät kaikkien ympärillä.
Jossain vaiheessa telmivät varsat rauhoittuivat sen verran, että hoksasivat minut laitumen laidalla ja rohkeimmat suuntasivat lähemmäs. Pientä porukkaa johti Kipan musta orivarsa Hiiskatti ja perässä seurasivat Ginan tytär Engina, sekä Iran ja Charmanten pojat Pollux ja Okeanos. Hiiskatti tuli kurkottelemaan aitalankojen välistä, mutta sai tällin osuessaan niihin. Vaikka oikeasti se ei tuntunut olevan asiasta moksiskaan, se veti ihan vain huvin vuoksi pikku rallituksen, johon muut kolme tietysti yhtyivät. Mutta kohta nelikko jo palasi aidan viereen.
Rapsuttelin varsoja pitkän tovin, kunnes päätin moikata muitakin hevosia lähemmin ja tarkistaa samalla, että kaikilla oli kaikki hyvin. Itikoiden hyökkäyksiltä ei ollut kukaan selvinnyt täysin, mutta Ixy oli saanut osansa muustakin. Oripoika Smaragd oli nimittäin ilmeisesti tylsyyksissään vähän syönyt emänsä häntäjouhia. No, onneksi ne kasvavat takaisin.
Vastahakoisesti palasin takaisin talliin ja tapasin toimistossa paperihommia edelleen tekevän Katin. "Pollux, Vanilla ja Okeanos alkaa olla kohta vierotusiässä. Miten aika meneekin niin nopeesti?" taivastelin. "Älä muuta sano. Mikäs siellä laitsalla oli meininki?", Kati tiedusteli ja kerroin Ixyn hännästä. "Ai joo, mä huomasinkin sen kans aiemmin. Toivottavasti Ixyllä on edes jotain jouhia jäljellä, kun se pikkujätkä vierotetaan." "Niinpä. Jahas, kai se on munkin jatkettava hommia. Mä lähen nyt hakemaan Kertun ja meen vähän tekemään sen kanssa juttuja kentälle."
"Lauantaiaamu valkeni Adinassa kirkkaana ja lämmintä oli keväisen mukavat viisi astetta. Tänään oli odotettu ja jännitetty irtohypytyspäivä meillä, johon oli ilmoittautunut kaikkiaan vajaat parikymmentä nuorta 3-vuotiasta mukaan hyppäämään. Laitettuani makkaranpaistajalle grillin kuumaksi suuntasin kohti maneesia rakentamaan muutaman ahkeran hoitajan ja Disan kanssa rataa. Saimme juuri ja juuri sen tehtyä kun ensimmäiset jo kaartoivat pihaan. Tuttu nainen hyppäsi farmariauton ratista ja toivotteli hyvät huomenet. Katselimme kopista tulevia welshejä mielenkiinnolla, ne olivat ikäisekseen hyvin kehittyneitä ja welsheillä oli tunnetusti hyvät hyppylahjat, joten päivästä tulisi varmasti tasaväkinen."
Näin alkoi Jannican kuvailemana Adinan ja Sjöholman järjestämä kaksipäiväinen irtohypytystapahtuma. Viikonloppu starttasi lauantaina keväisessä Lapissa Adinan tiluksilla, kun kykynsä pääsivät näyttämään kolmivuotiaat nuoret. En ottanut päivästä mitään paineita, vaikka hevoset arvosteltiinkin tekniikan, hyppykapasiteetin ja yhteistyöhalukkuunden perusteella. Tulimme hakemaan täältä vain mukavaa kokemusta. Ja koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Netta pääsi tutustumaan uuteen ympäristöön, oli kokemus entistäkin arvokkaampi.
Netta ei selvästikään esittänyt parastaan, mutta se pistettäköön jännityksen piikkiin. Olen silti tyytyväinen, että tamma suoritti kaikki esteet, vaikkei pisteet mitenkään huimia olleet. Tekniikasta tamma sai nelosen, kapasiteetista 6,5 ja yhteistyöhalukkuudesta kolmosen. Ei siis ollut oikein normaalisti kiltin ja helpon Netan päivä. 4,5 pisteen keskiarvollaan tamma oli ryhmän neljäs. Tästä on suunta vain ylöspäin ja olen varma, että neitokaisesta tulee vielä kelpo esteratsu.
Lähdin heti tilaisuuden tullen ajelemaan kohti lounaisrannikkoa ja Sjöholmaa, sillä sunnuntaina oli luvassa kaksivuotiaden hyppelöt. Niinpä olimme jo valmiiksi paikalla, kun kaksivuotiaiden oli aika esitellä omat taitonsa. Wendi oli ollut seuraneitinä Netalle Adinassa ja nyt osat vaihtuivat siis toisinpäin, kun oli Wendin vuoro. Poneja oli sunnuntaina paikalla harmittavan vähän, vain kaksi meidän tamman lisäksi.
Lämpimän ja aurinkoisen sään helliessä meitä puhui varsoja arvostellut Disa mikrofoniin ja kommentoi Wendin suoritusta seuraavasti: "Criallt Dawns Ddiwethaf selvitti esteet vähän hapuilevassa ja voimattomassa tahdissa kohtuullisen hyvästä hyppytekniikastaan huolimatta. Tamma oli oman vuoron koittaessa ehkä hieman jännittynyt, mutta se ei käyttäytynyt hermostuneesti, vaan enemmänkin haahuili hieman omiaan." Loppuun hän luetteli vielä pisteet, jotka olivat 8,5 tekniikasta, 3,5 kapasiteetista ja kutonen yhteistyöhalukkuudesta. Keskiarvoksi tuli siis tasan kuusi. Tamma on kuitenkin vielä sen verran nuori ja kokematon, että varmasti senkin kohdalla on vain suunta ylöspäin.
Palattuamme takaisin Mantsuun, odotti vastassa kaksi iloista yllätystä. Kati ei ollut kertonut minulle ollenkaan, että Ira oli varsonut aamuyöstä orin ja Zirilla myöhemmin iltapäivällä tamman! Loppuilta menikin sitten niitä ihastellessa. Trishinkin laskettu aika oli sunnuntaina, mutta vielä tallista lähtiessäni se ei ollut näyttänyt merkkejä tulevasta varsomisesta. Se ei kuitenkaan antanut meidän odottaa kuin seuraavaan aamuun, jolloin syntyi suloinen orivarsa. Ihanaa, että tallissa alkaa viimein vilistä söpöjä pikkuvarsoja!
"Kati, aloin tossa miettimään, että laitettiinko me Sandra jollain orilla."
"Oho, totta muuten, eihän sitä vissiin oo astutettu."
"Siis mä oon elänyt koko ajan siinä uskossa, että meidän kaikki aikuiset tammat on astutettu!"
Tämä lyhyt keskustelu käytiin viime viikolla eräänä iltana. Eilen istuimme yhdessä alas pohtimaan Sandralle oria. Koska viime aikoina olemme kahlanneet läpi lukuisia oreja, oli mielessä jo joitakin vaihtoehtoja. Lopulta Sandralle parhaiten sopivia niistä oli kaksi, joista päädyimme tällä kertaa Hannen omistuksessa olevaan hollantilaiseen Wincent Venice. Koulu- ja esteradoilla menestynyt herrasmies on palkittu jo useissa laatuarvosteluissa. Silloin kun hommat lähtevät pyörimään, ne pyörivät sitten kunnolla, joten Sandra – jolla sattuu olemaan sopivasti kiima – lähtee heti tänä iltana orin asuintallia kohti. Yksityiskohdista sopiessamme varasimme astutuksen myös Hannen toisesta orista, Classic af Luminessista, jonka on tarkoitus astua Gina sitten kun tamma on saanut ensimmäisen varsansa maailmaan.
"Kotona ollaan taas!" huutelen tallin ovelta. Olen juuri palannut Rosen ja Ixyn kanssa astutusreissulta ja Kati on sillä välin pitänyt kotipuolessa huolta siitä, että Gina ja Adelle on siemennetty. "Oli kyllä kamala myrsky yöllä, mutta onneks muuten reissu suju yllättävän kivuttomasti. Tuutko jeesaamaan hevosten ja tavaroiden purkamisessa?" yritän saada Katin ulos toimistosta. "Joo, hetki pieni!" kuuluu vastaukseksi.
Trailerista kuuluu jo pauketta. Rose on mitä ilmeisimmin kyllästynyt seisoskeluun. Avaan lastaussillan ja Ixy hörisee tuttuun tapaan. Nostaessani Rosen takapuomia juttelen tammoille: "No niin Rose, tulepas sä ensin ennen kun pääset sieltä omin avuin. Kati tulee ihan kohta hakemaan sut Ixy." Peruuttaessani Rosen kanssa ulos, on Kati jo astelemassa kohti traileria. Ixy hörisee taas. "Mitä Ixy, oliko kiva reissu?" höpöttelee Kati.
"Vitsi miten jännää, toivottavasti kaikki tammat on nyt tiineinä ja saadaan kesällä monen monta varsaa", juttelen kun laitamme tammoja karsinoihin. "Älä muuta sano, en malta oottaa niitä kaikkia pikkusia", Kati vastaa ja jatkaa: "Eläinlääkäri totes ainakin kaikki aiemmin astutetut tiineiksi, kun se kävi siementämässä Ginan ja Adellen. Toivotaan vaan, että kaikki menee nyt suunnitelmien mukaan ja nää loput neljäkin tammaa tiinehtyy." "Jep, Ginalla ei tässä enää montaa vuotta varsantekoaikaa olekaan jäljellä."
Kun kamat on saatu purettua, käyn moikkaamassa Ginaa ennen kuin alan muihin puuhiin. Gina on jäänyt kaikkien kiireiden keskellä vähemmälle huomiolle muihin hevosiin verrattuna, vaikka omana kasvattina tamma onkin minulle erityisen rakas. "Mä oon varma, että sä saat tosi kauniin varsan, ellet jopa maailman kauneimman. Aikoinaan mä sanoin Katille, että haluan joskus sun varsan. Stall Katinan aikaan se ei lopulta onnistunut, mutta onneksi sä olet nyt täällä ja voit tehdä meille mantsulaisen varsan." höpöttelen Ginalle samalla silitellen sen päätä. Tamma on hiljaa, mutta painaa päänsä olkapäälleni, kun siirryn rapsuttelemaan sen kaulaa.
Eikös jossain ole tapana leipoa kakku, kun putoaa hevosen selästä? Meillä Mantsussa näin ei normaalisti tehdä, mutta ajattelin nyt kokeilla, kun lensin lyhyen ajan sisällä niin Charmanten kuin Adellenkin selästä. Saavuin talliin vastaleivotun porkkanakakun kanssa ja Kati oli juuri käytävällä hoitamassa Sandraa. "Katsoppas mitä mulla täällä on", sanoin heilutellen Katin nenän edessä foliolla peitettyä tarjoiluastiaa. Mutta Sandran mielestä viritelmä näytti pelottavalta, eikä foliosta lähtenyt kummallinen ääni helpottanut asiaa, niinpä se loikkasi yhtäkkiä sivulle ja suoraan Katin varpaiden päälle. "Ai helkutti, tää tästä vielä puuttukin!" huudahtaa Kati tuskissaan kun itse nakkaan äkkiä lautasen sivuun ja keskityn rauhoittelemaan hevosta. "Hupsista, taisin vähän innostua." "Ai vähän...", kuului vastaukseksi vaikeroinnin lomasta. "Oota mä laitan Sandran karsinaan, niin katotaan miten sun varpaiden kävi."
"Kyllä nää vielä toistaseks muistuttaa enemmän varpaita kun perunamuusia", totean hetken tarkastelun jälkeen, "mutta toi pottuvarvas on alkanut jo vähän turvota. Käyn hakemassa sulle jäitä ja hoidan sitten Sandran loppuun." Jätän Katin hetken päästä taukohuoneeseen mutisemaan ja suuntaan itse Sandran luo. Porkkanakakku on tässä vaiheessa autuaasti unohtunut siihen paikkaan, mihin sen siinä hässäkässä laskin. Ehdin puuhailla yhtä sun toista, enimmäkseen ulkona, joten olen autuaan tietämätön tallin tapahtumista.
"Miljaa! Sun kakkus on nyt kuule syöty", kuulen Katin huutavan tallin ovelta. "Oho, mä unohdin sen ihan kokonaan! Mitä on tapahtunut?" tiedustelen kävellessäni sisälle ja huomaan sitten Katin pitelemässä Nettaa riimusta. "Mä torkahdin tonne sohvalle, mutta heräsin kun täältä alko yhtäkkiä kuulua jotain kolinaa. Tulin sitten katsomaan ja täällä tää meidän nuori neiti veti viimestä kakkupalaa." "Jaahas, tylsyys on näköjään jälleen kerran iskenyt tai sit Rose on opettanu sille taas jonkun uuden kikan. Sinne meni meidän herkut. Ja mä kun ajattelin kerrankin kokeilla jotain uutta. Kuules Netta, mitä me oikeen tehdään ton sun karkailun kanssa?" Vastaukseksi saan tammalta vain hiljaisen pörähdyksen, jonka jälkeen se tuuppaa minua niin, että meinaan kaatua. "Tätä menoa me ollaan kohta rampoja molemmat. Ja mulla on vieläkin paikat kipeenä niistä tippumisista. Parasta kai nyt viedä tää karkulainen takasin sinne mistä se tulikin." "Juu, tee se. Mä raahaudun takas sohvalle. Jatka sä vaan hommia", Kati virnistää. Tekisi mieli sanoa jotain takaisin, mutta lähden sitten viemään Nettaa ulos.
Kyllä se vaan on niin, että kesä ja varsat kuuluvat yhteen. Mutta varsojen syntymisen odottaminen ja kärsivällisyyteni eivät kulje käsi kädessä. En malta odottaa miltä kesän alussa syntyvät kasvattimme tulevatkaan näyttämään. "Sun varsasta tulee maailman upein", juttelen Zirillalle samalla kun harjaan tamman pikkuhiljaa kasvavaa mahaa. Rauhaisa hetki keskeytyy kuin seinään kun suoraan tallin ovesta sisään laukkaa Adelle jalustimet kylkiä hakaten. Sukellan ulos Zirillan karsinasta ja tartun Adellea ohjista kiinni. "Mitä kummaa täällä nyt taas tapahtuu, mihin sä oot Miljan jättänyt?" Ennen kuin Adelle ehtii vastaamaan kuulen lähestyvää mutinaa "toi saamarin koni lähtee ihan just koiranruokatehtaalle, se sinkos mut selästänsä keskelle kenttää!" En malta pitää suutani kiinni vaan tokaisen Miljalle nasevasti takaisin "Kai sä Milja muistat ketkä on kasvattaneet suurimman osan Adellen lähisukulaisista?" "Sun kasvatties takaa toi luonne tulee, mulla ei oo mitään tekemistä Adellen perseilyn kanssa."
"Ei se vaan ymmärrä sua, parempi varmaan kun mä jatkossa ratsastan sulla", höpisen Adellelle Miljan pyöritellessä silmiänsä vieressäni. "Hoida sä se, mä ratsastan Ginan seuraavaks." Ennen kuin ehdin kissaakaan sanoa on Milja jo kipaissut tallin toiseen päätyyn. "Noniin neiti koiranruoka, jospa käyttäytyisit ja hoidettais tän päivän treeni alta pois?" Lahjon tammaa sokeripalalla ja talutan tamman takaisin samalle kentälle josta se on juuri tullut. En tohdi vaatia tammalta mitään sen kummempaa ja ratsastan sen vain läpi nopeamman kaavan mukaisesti. Adelle käyttäytyy kuin ei olisi koskaan mitään urpoilua harrastanutkaan. Kaipa se on kerrottava Miljalle ettei hän vain ymmärrä Adellen sielunelämää ja parempi olisi kun ratsastaisin jatkossa itse tamman.
Kukkokaan ei ollut vielä kiekaissut kun porhalsin jo päättäväisesti tallin ovista sisään. Muutama hevonen nosti päätänsä unenpöpperössä ja hörähti huomenet samalla kun viskasin jokaisen kuppiin aamuruuat. En ollut saanut enää nukuttua, enkä malttanut pysyä kotonakaan enää. Hevosten ruokailun aikana puhdistin muutamat suitset ja viikkasin pikkuhiljaa käytöstä poistuvia talviloimia takaisin kaappeihin. Pulkka lähtisi tänään iltalautalla kohti Stall Sjöholmaa, ja seuraavan kerran tulisi takaisin Mandelbackeen, ratsutettuna ja kisauransa aloittaneena, kahden vuoden päästä. Talli totisesti tulee hiljentymään Pulkan lähdön myötä, mutta ei onneksi pitkäksi aikaa. Uudet varsat syntyvät alkukesästä ja pitävät meidät varmasti yhtä kiireisinä kuin Pulkka nämä ensimmäiset kolme vuottansa.
Silitin Pulkan otsaa karsinan kalterien raosta kun Milja porhalsi talliin aamutakissansa. "Tyylikkäät vaatteet sulla, meinasitko lähteä rannalle ratsastamaan vai?" Vinoilen Miljalle ja totean heti perään hevosten olevan jo ruokittu. "Tota urpoa tulee kyllä ikävä", Milja huokaisee samalla kun katsomme molemmat Pulkan kaunista irvistystä. Herra nauttii huomiosta suunnattomasti ja esittelee selkeästi parhaimpia ominaisuuksiaan. "Täytyy vaan yrittää muistaa, et Pulkka ei oo mikään perus pullamössöponi. Ei me saatais sitä ikinä yhtä hyvin ratsutettua ja valmisteltua kisakenttiä varten kuin Disa. Ja mä ihan oikeesti haluun nähä joskus meillä täällä kokonaisen lauman Pulkan varsoja. Eihän sille viitti ees laittaa tammoja jos sillä ei oo kunnollisia kisatuloksia." Milja ei vastaa minulle mitään, mutta tiedän hänen olevan samaa mieltä.
Päivä kuluu Pulkan tavaroiden pakkaamisen ja muiden hevosten ratsastamisen merkeissä ja kuin huomaamatta onkin jo aika lähteä ajamaan Pulkan kanssa satamaa kohti. Milja on päättänyt jäädä vahtimaan tallia siksi aikaa kun itse käytän kaksi päivää Pulkan kuljettamiseen. "Moikka nyt sitten, oo kiltisti siellä. Mä tuun katsomaan sua pian." Pulkka tuuppaa Miljaa käsivarteen ja jos ei ymmärrä niin ainakin taitavasti esittää ymmärtävänsä mitä Milja on sille juuri sanonut.
"Arvaa mitä Charmante, susta tulee äiti", juttelin tammalle valmistautuessamme päivän ratsastusta varten. "Kati laittaa huomenna viestiä Lauralle, joka omistaa sellasen kivan Eepi-orin. Se on mun kasvatti, joten tunnen sen ihan varsa-ajoista asti." Charmante höristi korviaan, mutta pettyi kun en ottanutkaan taskusta nameja, vaan kaviokoukun. "Eepin emä oli mulle supertärkeä tamma ja sen suku on täynnä hienoja hevosia. Sen isä on mun ja Katin kasvatti Suprantin ajoilta ja emä niin ikään mun kasvatti. Eepin isäkin on tosi makee ja myös sen suvussa on ripaus meidän kädenjälkeä. Parempaa miestä et kuule vois toivoa", höpöttelin kavioiden putsaamisen lomassa. Charmante yritti näykkäistä minua takapuolesta, kun kumarruin viimeisen takajalan viereen. "Hei! Koitapas nyt käyttäytyä. Voisin ihan kiusallani höpöttää sulle vaikka koko Eepin suvun läpi, mutta jospa käyn nyt hakemassa sun varusteet."
Muutaman minuutin kuluttua palasin irvistelevän tamman luokse. "No, eikö vieläkään ilosempaa ilmettä?" Hiljaisuuden vallitessa satuloin Charmanten ja ujutin suitset ssen päähän. "Eiköhän sitten mennä. Toivottavasti tänään pysytellään neljällä jalalla." Charmante oli kuitenkin edelleen vastahakoisella tuulella. "Jos oot kiltisti, saat herkkuja", yritin houkutella tammaa ja pian kävelimmekin jo kohti maneesia. "Tää hevonen on niiiin lahjottavissa", naureskelin Katille, joka sattui kulkemaan ohitse. "Katotaanko niin sä oot maistelemassa hiekkaa nopeemmin ku huomaatkaan", Kati pisti takaisin.
Valitettavasti Kati oli taas kerran oikeassa...
Tänä viikonloppuna on tapahtunut vaikka mitä! Itse olen ollut viettämässä keväistä viikonloppua mökillä Manner-Suomessa Katin pitäessa Mantsua pystyssä. Siitä huolimatta olemme saaneet vietyä eteenpäin astutussuunnitelmia. Lauantaina lyötiin lukkoon Iran, Trishin ja Zirillan orivalinnat. Iran tuleva sulhanen on Viisikossa asuva suomalainen puoliveriori, Shadow's Plan B! -nimeltään. Lyhyemmin Patuna tunnettu herra on ratsuna yritteliäs ja virkeä, mutta muuten käsitellessä rauhallinen kaveri. Toivottavasti siis emme saisi ainakaan taas yhtä uutta pikkuhirviötä.
Trishille valikoitui vähän eksoottisempi herra, norjalainen puoliverinen Rørik Prime. Prime Sporthorsesin kasvattaman ja omistaman kenttäorin kerrotaan olevan hieman hömelö. Se on osavaa rata- ja maastoesteillä, mutta kouluratsastus ei sitä oikein kiinnosta. Koulupuoli on myös Trishin heikkous, joten siinä mielessä valinta ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta eikös se mennyt jotenkin niin, että kaksi miinusta on plussa?
Zirillan varsalle taitaakin olla suurimmat haaveet ja odotukset, ainakin Katilla. Varsalle on nimittäin jo nimikin mietittynä ja se ei orille sovi (tiedoksi vaan varsa, että olekin sitten tamma). Oreja selaillessa tuli todettua, että nimeä ei saisi missään tapauksessa keksiä etukäteen, sillä meillä varsat nimetään jollain tapaa isän mukaan. Ei nimittäin kovin montaa sopivaa vaihtoehtoa löytynyt, jonka nimi olisi alkanut V-kirjaimella. Lopulta päätimme tässä kohtaa käyttää jo jonkin aikaa mielessä olleen ranskalaisori Verdot du Rochin. Näiden kahden jälkeläinen tulee muuten olemaan Mantsun ensimmäinen kouluvarsa.
Sunnuntaiaamuni alkoi mukavalla viestillä: "Katos kuka löyty Kipan karsinasta tänä aamuna", luki viestissä, jonka mukaan Kati oli myös liittänyt kuvan söpösta varsasta. "Eikä, ihana! Mä arvasin, että se varsoo tietysti heti kun mä oon pois!" vastasin salamana. Yhtäkkiä tulikin jostain syystä kova ikävä takaisin Mantsuun. Kati laittoi sitten vielä: "Ihan kiva se mun ajatus et laitetaan kaikki tallin estetammat Pulkalla. Meil on yks. Mietin eilen et pitäskö ostaa estetamma." Se olisikin varsin fiksua, sillä tuo yksi ainoa estetamma sattui olemaan myös Pulkan emä... Viestittelin takaisin, että jos joku kiva tulee vastaan, niin ostakoon pois. Tässä välissä keskustelu siirtyi Katin Virossa asuvaan tammaan, Tripiaan. Kati harmitteli, ettei ollut teettänyt sille vielä yhtäkään varsaa. Niinpä ehdotin, josko "liisattaisiin" se Mantsuun ja astutettaisiin Pulkalla. Koska Kati oli itse ajatellut juuri samaa asiaa, se asia oli sillä päätetty.
Uuden estetamman ostamisen kanssa Kati oli ryhtynyt heti tuumasta toimeen. Ei mennyt siis kovinkaan kauaa, kun sain jo muutaman linkin myynti-ilmoituksiin. Sieltä molempia miellytti erityisesti siro rautias tamma Esprit Fall ja siitä loppujen lopuksi jätettiinkin tarjous. Vielä saman päivän aikana selvisi, että tamma muuttaa Mantsuun! Käymme hakemassa sen Alankomaista parin päivän päästä, sillä tamma on jo hiljattain vieroitettu emästään.
Illalla oli mukavaa palata Mantsuun, kun tiesi mitä kaikkea kivaa on tulossa ja varsinkin siksi, että siellä odotti ihana suokkivarsa.
Kipan laskettu aika lähestyy ja jännitys sen kun kasvaa. Tiineys on sujunut hyvin, vaikka ensin epäilimmekin oliko tamma kantavana lainkaan. Onneksi eläinlääkäri kävi vahvistamassa epäilykset turhaksi ja sen jälkeen vatsa onkin kasvanut hyvää tahtia. Varsan sukupuolesta on käyty kiivaita keskusteluja ja tällä hetkellä suurin osa on veikannut oria. Pian se nähdään osuuko arvaus oikeaan.
Tänään päätimme Katin kanssa, että Kipa astutetaan heti tilaisuuden tullen Pahuksella. Tätä vaihtoehtoa pohdittiin jo kauan ennen Kipan ensimmäistä astutusta, mutta se oli silloin lähinnä nopea heitto. Nyt ajatus on kuitenkin muhinut päässä ja yhtäkkiä se tuntuikin aivan loogiselta ratkaisulta. Myös muita tammoja on tarkoitus astuttaa, kunhan vain sopivat orit löytyy. Kesällä meillä toivottavasti kimailee laitumilla monen monta varsaa. Voi kunpa aika kuluisi nopeammin ja saisimme nähdä kaikki varsat tässä ja nyt.
Olemme etsiskelleet Kipalle sopivaa oria jo melkeinpä siitä asti kun se meille tuli, mutta lähinnä laittaneet muistiin mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Tämän kuun alussa sitten kävin ihan tosissani läpi vahvimmat ehdokkaat, jonka jälkeen laitoin vielä Katille linkit orien kotisivuille, että hän saisi valita niistä oman suosikkinsa. No, kiireiden takia asia siirtyi ja siirtyi, kunnes eilen asia muistui mieleeni ja sain Katin vihdoin käymään ehdokkaat läpi. Niin lopulta molempia miellyttävä vaihtoehto löytyi kuin löytyikin. Minä otin samantien yhteyttä omistajaan ja sormet ristissä toivoin pikaista vastausta. Muutaman tunnin kuluttua Kahmon Suomenhevosten omistaja Siina Lapinoja palasi asiaan: astutus onnistuu! Olen haaveillut mantelilaisista suomenhevosvarsoista jo niin kauan, että oli jo aikakin tapahtua. Nyt vain pitää toivoa, että kaikki menee hyvin.
Valitsemamme ori ei ole luonteeltaan mikään perus suomenhevonen, mutta persoonaa siitä kyllä löytyy. Haamupehtori, eli Happi, on aivan äskettäin kantakirjattu pienhevossuunnalle kolmannella palkinnolla. Koska Kipakin on pienikokoinen, saa nähdä jääkö tuleva varsa pienhevoskokoiseksi vai ei. Mielenkiintoista on myös nähdä minkä värinen varsasta tulee. Tuleeko siitä kimo, kuten ensimmäisestä FWB-kasvatistamme? Aika näyttää. Huomenna lähden kuskaamaan tammaa Itä-Suomeen astutettavaksi.
Toisen uuden ostoksen esittelysivut ovat viimein valmiit ja siksi haluankin nyt kertoa miten minä kohtasin tamman ensimmäisen kerran. Olimme Katin kanssa molemmat jo tallissa, Kati toimistossa omissa puuhissaan ja minä valmiina aloittamaan aamutallin teon. Olin vielä vähän unenpöpperössä ja lappasin hevosille ruokaa vanhalla rutiinilla sen kummemmin ajattelematta mitään. Tai saatoin haaveilla mukavasta makuuasennosta lämpimien peittojen alla, mutta ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa laitoin ruokaa myös Iran viereisen karsinan kuppiin. Jos olisin ollut kunnolla hereillä, olisin tajunnut heti, että kyseisessä karsinassa ei kuuluisi olla hevosta lainkaan, mutta nyt vain jatkoin kierrostani eteenpäin.
Oli aika lähteä kuskaamaan hevosia ulos. Iran luokse tallustellessani katseeni kohdistukin viereiseen karsinaan. "Mitä ihmettä", pääsi suustani, kun katselin kaltereiden takaa kurkottelevaa ruskeaa päätä. Harpoin ovelle ja tutkiskelin karsinan asukasta kuin mitäkin kummajaista. Sitten ryntäsin kohti toimistoa ja huusin ovelta: "KATI, mikä takkunen pörrökasa Iran viereiseen karsinaan on ilmestynyt?". "Ai niin, Elen on varmaan tuonut Wendin yöllä!" Kati vastasi ponkaisten samalla tuoliltaan, silminnähden huvittuneena järkyttyneestä ilmeestäni. Seurasin häntä takaisin karsinan luo ja yritin saada Katista irti lisätietoja. "Mun uus ratsu, kyllähän sä Elenin tiedät. En voinut olla ostamatta siltä vanhojen aikojen kunniaksi meille welshponia." En osannut kuin ihmetellä, että onko se muka welshponi, sillä mielestäni se näytti aivan joltain shetlanninponin ja puoliverisen risteytykseltä. Kati pysyi hiljaa, nappasi vain harjan ja alkoi harjata pientä karvaista ponia. Jäin hetkeksi suu auki tuijottamaan ja miettimään mitä juuri tapahtui, kunnes Iran tömistely karsinassa sai minut havahtumaan. "Jaa, kaipa sitten jatkan hommiani", ajattelin itsekseni ja lähdin viemään Iraa ulos.
Nyt on taputeltuna tämän vuoden ensimmäinen kilpailuviikonloppu, joka käytiin kouluratsastuksen merkeissä. Luokat olivat vanhat tutut Helpon D:n ollessa helpoin ja Intermediate I:n vaativin. Ensi kerralla ehkäpä vaihtelun vuoksi eri luokat. Startteja per päivä oli yhteensä 161 ja kaikki kilpailivat sekä lauantaina, että sunnuntaina. Vilinää siis riitti. Mutta onhan tässä ehtinyt jo muutaman kuukauden ajan olla hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Etenkin joulukiireet verottivat tavalla jos toisella meidän molempien aikaa, joten tallilla tuli pitkälti tehtyä vain pakolliset hommat. Vaikka saimmehan kuitenkin jotenkin revittyä aikaa myös huvittelulle ja muutamalle kisamatkalle, ettei ihan sentään kotiin homehduttu. Etenkin Kaunovaaran hauskat hankilaukat ovat edelleen kirkkaana mielessä.
Palataanpa vielä tämän ja eilisen päivän tunnelmiin. Kati on ollut edelleen hyvin kiireinen, joten apujoukkoja oli etsittävä muualta. Mutta onneksi itse kisojen järjestäminen sujuu jo hyvin rutiinilla, sillä tähän mennessä olen ollut vastuussa kaikista Mantsun tapahtumista. Mutta samalla kun kilpailee myös omilla hevosilla, ei ihan pelkät omat kädet riitäkään. Tämä ei silti ollut paras viikonloppuni. Zirin kanssa tuli tehtyä lauantaina kelpo suoritus, samaten Pahuksen kanssa sunnuntaina, mutta muuten minun osaltani radat menivät penkin alle. Eikä nuo parhaatkaan suoritukset sijoituksiin riittäneet. Eipä siinä mitään, aina ei voi onnistua. Uusia mahdollisuuksia tulee kyllä. Ensi viikolla esimerkiksi kisaillaan Virmaveden hevostilalla, minne olen ilmoittanut Pahuksen kahteen luokkaan ja Kipan kanssa on tarkoitus kokeilla koulua kisojen merkeissä ensimmäistä kertaa. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee. Varmaan saadaan vain hyvää viihdettä aikaiseksi.
Joulukuussa Mantsuun muuten muutti pari uutta hevostakin ja ne ovat toistaiseksi jääneet tyystin esittelemättä. Tallilla vierailleet ovat kyllä saattaneet vilaukselta nähdä nämä kaksi ruunikkoa tammaa, mutta yritämme saada tietoa myös kotisivuille pian. Haluamme saada ensin niiden esittelysivut kuntoon. Esimerkiksi tämän viimeisimpänä saapuneen tapauksen valokuvat puuttuvat kokonaan. Eli pitäisi ottaa joko kamera omaan kauniiseen käteen tai pyytää kuvaajaa ottamaan neidistä kivat otokset.
Päätimme Katin kanssa lähteä hulluttelemaan Charmanten ja Ixyn kanssa Kaunovaaraan hankilaukkakilpailuihin. Mukaan olisi varmasti lähtenyt myös Milo, sillä luokat oli jaettu hevosiin, sekä isoihin ja pieniin poneihin, mutta asiaa tarkemmin selvitellessä kävi ilmi, että 157 cm korkean Milon olisi pitänyt osallistua hevosluokkaan. Niinpä ori täytyi jättää matkasta, sillä eihän meistä kumpikaan olisi ehtinyt kahden hevosen selkään samaan aikaan.
Tapahtumapäivä valkeni utuisena. Puut olivat kuurassa ja pakkasta oli pari astetta. Saavuimme tilalle hyvissä ajoin ja yritimme heti parkkialueelta tähystellä miltä kisapaikkana tällä kertaa toimiva suuri pelto näytti. "Eiköhän tuolla kelpaa juosta", totesin Katille noustessamme autosta. Kati oli samaa mieltä ja jäi sitten hääräämään hevosten kanssa siksi aikaa kun kävin kansliassa ilmoittamassa, että olimme saapuneet paikalle. Siellä minulle kerrottiin, että päivän mittaan pääsee myös halutessaan tutustumaan tallin toimintaan ja asukkaisiin. Koska hevosten ryhmä ratsastettaisiin ensimmäisenä, sovimme Katin kanssa, että katselisimme ympärille vasta sen jälkeen.
"Charmante vaikuttaa siltä, että me voitais vaikka viedä tää koko homman kotiin", juttelin Katille harjatessani tammaa. "Niinkö luulet? Se on kyllä totta, et sitä tammaa ei paljon pidätellä sitten kun on kyse laukkaskabasta", Kati myönteli. "Sepä se. Miltäs Ixy tuntuu?" kysyin, johon Kati vastasi: "Siitä on tällä hetkellä aika vaikee sanoo mitään, katotaan sitten kun pääsen selkään." Jatkoimme hevosten valmistelua, kunnes kuulutettiin, että ensimmäinen ryhmä lähtisi puolen tunnin kuluttua. Oli aika nousta ratsaille ja alkaa verrytellä.
"Me alettais Ixyn kanssa olla jo valmiita juoksemaan", Kati sanoi, kun lähtöön oli vielä viisi minuuttia aikaa. "Joo, sama juttu meillä. Charmante alkaa alkaa pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä, mitä me ollaan kohta tekemässä, joten kohta voi tulla mulle piukat paikat pitelemisen kanssa. Onneks se on tänään suht hyvällä tuulella, eikä oo pukittanut kuin kerran." "Hahah, tsemppiä sulle", naureskeli Kati. Sitten kaikki jo kutsuttiinkin riviin lähtöviivalle pellon laitaan ja me Katin kanssa toivotimme toisillemme onnea.
"Paljon onnea kaikille kisaan! Tästä lähtee: paikoillanne, valmiit, hep!", kuului kovaäänisistä kun ratsukot lähetettiin matkaan. Kaikki ampaisivat paikoiltaan kuin tykin suusta ja minä olin Charmanten kanssa heti etunenässä. Kati jäi Ixyn kanssa alussa hiukan muiden jalkoihin, mutta he puikkelehtivat taitavasti kohti parempaa sijaa. Tämän tietysti kuulin vasta jälkeenpäin Katilta, sillä itse keskityin vain omaan suoritukseeni. Tosin eipä siinä kauaa ehtinyt edes keskittyä, sillä tuntui, että kisa oli ohi jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Niinpä pian pitikin jo saada Charmante pysähtymään, eikä ollut kovin kaukana yhteentörmäys puun kanssa.
Kesti hetken aikaa tajuta, että me olimme tulleet maaliin ensimmäisinä. Kuulutuksissa sanottiin, että olimme voittaneet muut ylivoimaisesti. Yritin katsellaani etsiä Katia ja Ixyä, mutta Kati löysikin ensin meidät. "Onnee! Te menitte niin kovaa, että oli mahdotonta pysyä perässä! Mä en vielä tiedä tarkkaan monensia me oltiin, mutta varmaan jossain puolen välin tienoilla" "Kiitti! Mä oon vieläkin ihan pihalla mitä just tapahtu", vastasin hengästyneenä. "Nyt kyllä kelpais glögi ja makkara." "Niin kelpais", kuului Katin suusta.
Taluttaessamme hevosia trailerille, kuulutettiin lähdön tulokset. Selvisi, että Ixy oli Kati selässään laukannut kymmenennelle sijalle. "Hieno suoritus teiltäkin", onnittelin Katia ja annoin Ixylle kunnon taputukset. Kaikkien lähtöjen palkinnot jaettaisiin vasta viimeisen ryhmän jälkeen, joten riisuimme hevoset ja laitoimme ne traileriin odottamaan siksi aikaa kun kävimme itse nauttimassa lämmintä juotavaa ja syötävää, sekä kiertelemässä ympäriinsä. Tallista ja ulkona tarhailemasta tapasimme toinen toistaan ihanampia suomenhevosia. "Kyllä meidän tarttis saada Mantsuun enemmän suokkeja. Puokit ottaa kohta ylivallan", sanoin, mutta Kati vain hymähteli.
Paikkoja kierrellessä muut lähdöt jäi meiltä näkemättä, mutta lopulta pikkuponitkin olivat kisailleet ja palkintojenjako saattoi alkaa. Kaikki ratsukot saivat palkinnoksi osallistumisesta pinkin ruusukkeen ja pienen herkkupussin. Voittajat, eli myös Charmante, saivat lisäksi oman nimikoidun ruusukkeen, sekä hemmottelutuotteita ratsastajalle ja ratsulle sisältäneen lahjapussukan. "Suuri kiitos kaikille kisaan osallistuneille! Toivottavasti saamme jatkossakin näin hienon porukan hassuihin tempauksiin mukaan! Hyvää joulua ja rauhallista vuoden vaihdetta kaikille!", toivotti tilan omistaja rukkanen vielä lopuksi. Meidän mielestämme päivä oli kaiken kaikkiaan todella hauska ja varmasti osallistumme vastaavanlaisiin tapahtumiin jatkossakin!
Joulukuun neljästoista päivä lensi kuin siivillä Kuuramaan hevostallilla, kun vietimme pikkujouluja pienen porukan kanssa. Paikalle oli saapunut useampikin minulle tuttu, Kati sen sijaan pääsi muutaman kanssa tekemään ensimmäistä kertaa tuttavutta. Tarkoitus oli aloittaa maastoretekellä, joten ennen sitä ehdimme tutustua myös toistemme ratsuihin. Kaikki olivat valinneet alleen suomenhevoset (minä Pahuksen ja Kati Kipan). Vaikka itse aktiivisesti suomenhevospiireissä pyörin, muiden hevosista en tunnistanut kuin yhden hevosen. Sen omistajalle Satulle kerroinkin kuinka olin ihastellut oria aikoinaan kun se oli myynnissä. Pikkuvarsasta olikin kasvanut komea herra.
Kun kaikki olivat saaneet hevosensa satuloitua ja suitsittua, lähdimme matkaan Kuuramaan omistaja Kemiina etunenässä. Olin jo valmiiksi onnesta soikeana, sillä maata peitti paksu lumikerros. Meiltä lumet olivat sulaneet yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. "Voi kunpa vain saisimme valkean joulun!" mietiskelin itsekseni, kun kävelimme Kanervatietä pitkin kohti Puolukkakujaa, jonka jälkeen kääntyisimme yhdelle monista pikkuteistä. Kohteenamme oli hiekkamonttu. Kemiina kertoi, että siellä voisimme kiipeillä tai ottaa kunnon laukkasprutin hiittisuoralla.
Pahus ei ollut niin hyvällä tuulella kuin olisin toivonut, vaan yritti kulkea oman päänsä mukaan. Mutta itse yritin pitää parhaani mukaan oman pääni, sillä halusin nauttia idyllisistä maisemista ilman ylimääräistä venkoilua. Lopulta Pahus kyllästyi tappelemiseen ja viimeistään hiekkakuopalla kiipeilyn jälkeen se oli jo sen verran uupunut, että ei olisi edes jaksanut pistää vastaan. Katilla oli onnea Kipan kanssa, sillä muut hevoset olivat rauhallisia tapauksia, joten normaalisti sähäkkää tammaa oli helpompi hallita. Kuitenkin laukkasuoran koittaessa hän hetken aikaa epäröi uskaltautuisiko Kipan kanssa spurttailemaan, mutta päätti sitten, että eiköhän lumikerros pehmennä mukavasti, jos sattuu putoamaan.
Kaikki pysyivät kyydissä, joten tämän onnistumisen myötä päätettiin jatkaa takaisin tallia kohti. Varpaat ja sormet olivat jäässä itse kullakin, mutta onneksi tiedossa oli lämmittelyä ihka oikeassa savusaunassa. Itse nautin saunomisesta eniten perinteisessä puusaunassa, mutta kukapa ei tällaisesta elämyksestä olisi kieltäytynyt. Etenkin kun kerta oli minulle ensimmäinen.
Muut alkoivat jossakin vaiheessa keskustella järveen pulahtamisesta, mutta kuuntelin juttua vain puolella korvalla. "Hrr, kuka sinne jäiseen veteen muka haluaisi mennä", pohdiskelin hiljaa mielessäni. "Hyvä kun edes kesäkuumalla uskaltaa joka toinen kesä heittää talviturkkinsa." Vaivuin syvemmälle omiin aatoksiini, kunnes jonkin ajan kuluttua havahduin kovaan meteliin muiden paukatessa ovesta sisään. "Mitä, missäs te olitte? Mä en huomannut yhtään, että katositte. Taisin pikkusen torkahtaa." "Me käytiin todistamassa, että tuo yks käy varmasti uimassa, kun se niin kovasti uhosi", kuului ensimmäisestä suusta. "Ja oli muuten sitten kylymää!" totesi rohkea pulahtaja ja sauna täyttyi railakkaasta naurusta.
Rentouttavan saunan jälkeen vuorossa oli pipareiden leipomista Kemiinan kauniissa kodissa. Muoteista löyty mitä ihanimpia vaihtoehtoja ja ainakin itse käytin niistä lähes jokaista. Pipareiden paistuessa Jukolan omistaja Hanne järjesti arvonnan niiden kesken, jotka vastasivat oikein tietovisailun kysymyksin. Koska kyseessä oli Kuuramaan ja Jukolan yhdessä järjestämä pikkuinen tapahtuma, kysymykset koskivat kyseisiä talleja. Kun kaikki olivat vastanneet ja vastaukset tarkistettu, kirjoitettiin jokaisen nimi lapulle, jotka sitten tiputettiin tonttulakkiin. Onnettarena toiminut Kemiina vetäisi lapun ja ojensi sen Hannelle, joka julisti: "Valmennuslahjakortin voittaa... *rumpujen pärinää* Milja! Onnea!" Sovimme samalta istumalta, että tulen sopivan ajankohdan löytyessä Pahuksen kanssa Hannen valmennettavaksi.
Huoneen oli pikkuhiljaa vallannut piparin tuoksu ja hetken päästä pääsimme nauttimaan tuoreista herkuista glögin kera. Siinä jutustelun ja herkuttelun lomassa Kati intoutui laulamaan joululaulun, jonka oli itse sanoittanut uudelleen:
Tallin valot sammuu, kaikki muut nukkuu, Kipa vielä kukkuu.
Kip-kap, Kip-kap, kipa, kipa, kip-kap, kip, kip, kap.
Kipa silloin hipsii varpahillaan, varovasti karsinan avaa.
Kip-kap, Kip-kap, kipa, kipa, kip-kap, kip, kip, kap.
Rehuhuoneesta pökerryttävän ihanat tuoksut leijuu, Kipan nenuun jo sattuu.
Kipa hipsii hiljaa ihanaa tuoksua kohti.
Kip-kap, Kip-kap, kipa, kipa, kip-kap, kip, kip, kap.
Rehuhuoneessa kuivumassa on koko väen havuset.
Kipa niitä napaansa napsii, kohta masu jo täyttyy.
Kip-kap, Kip-kap, kipa, kipa, kip-kap, kip, kip, kap.
Tonttu kurkkaa ikkunasta, järkyttyy näkymästä.
Kipa tajuaa kiinni jääneensä, hiljaa peruuttaa karsinaansa.
Kip-kap, Kip-kap, kipa, kipa, kip-kap, kip, kip, kap.
Unihiekkaa silmiss, Kipa jo lähes untenmailla.
Tänä vuonna jään lahjatta, onneksi sain edes makoisia havuja.
Kip-kap, Kip-kap, kipa, kipa, kip-kap, kip, kip, kap.
Kellon kiitäessä hurjaa vauhtia eteenpäin alkoivat juhlijat yksi toisensa jälkeen tehdä lähtöä. Me Katin kanssa olimme saaneet yöpaikan Kuuramaasta, sillä yötä vasten Ahvenanmaalle matkaaminen ei houkutellut. Aamulla lähtiessämme kiitimme kauniisti mukavista pikkujouluista ja yösijasta.
Tänään suuntasin toistamiseen lyhyen ajan sisällä Stall Sjöholmaan, tällä kertaa Kipan ja Iran kanssa, kun luvassa oli pienet estekisat. Kieltämättä lähteminen oli hiukan vaikeaa, kun tallissa on kaksi uutta ihanaa varsaa, joita voisi paijailla koko päivän. Mutta pakko se oli mennä kun oli ilmoittauduttu. Minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, mitä päivän aikana voisi tapahtua, mutta kaikesta huolimatta selvisimme ehjin nahoin. Ja Ira jopa toi sinivalkoisen ruusukkeen kotiin! Lyhyesti sanottuna päivään sisältyi karkureissu ja mielensäpahoittaja, mutta niistä lisää tammojen omissa päiväkirjoissa. - Milja
Vai odottiko meitä oikeasti aamulla tallissa kaksi varsaa? Sandra ja Trish olivat ilmeisesti päättäneet pysyä synkronoituna koko kantoajan ja näin ollen myös varsoa samana päivänä, kun kerran astutuksetkin oli näin tehty. Jostain syystä näiden varsojen odotus lipui hiukan nopeammassa tahdissa kuin ensimmäinen, mutta kyllä tämäkin välillä tuskaista oli. Joka tapauksessa varsat ovat nyt täällä, kun tytöt olivat ne aivan salaa viime yönä varsoneet. Ilmeisesti meillä oli Katin kanssa mennyt varsakameroiden vahtimisvuorojen kanssa ajatukset sekaisin, sillä kumpikin nukkui tyytyväisenä tapahtumien ohitse. Ensitöiksemme tutkimme siis sekä tuoreet äidit, että pikkuvarsat, mutta onneksi kaikki vaikuttivat terveiltä.
Kelasimme varsakameroiden tallenteita taaksepäin ja selvisi, että Sandran varsominen oli alkanut ensin, mutta Trish aloitti noin vartti sen jälkeen. Loppujen lopuksi Trishin varsa oli ensimmäisenä ulkona. Sen äidinvaistot eivät kuitenkaan heränneet heti, vaan ensimmäiset hetket tamma vain tuijotti kummastuneena karsinaan ilmestynyttä pientä myttyä. Pikkuhiljaa Trish alkoi tehdä lähempää tuttavuutta ja nuolla pienokaistaan puhtaaksi. Superkaunis sukkajalkainen tammavarsa seisoi omilla jaloillaan noin puolitoista tuntia syntymänsä jälkeen.
Sandra sen sijaan oli heti kärryillä siitä, mitä varsan kanssa tulee tehdä. Sandra on kuitenkin arka hevonen ja osasimme jo etukäteen aavistaa, että se tulee varmasti olemaan hyvin suojelevainen varsaansa kohtaan. Sen silmissä oli havaittavissa pientä epäluuloa meitä kohtaan, kun änkesimme karsinaan tarkistamaan parivaljakon vointia, mutta antoi kuitenkin tehdä kaiken sen, minkä halusimme tehdä. Muita se ei sitten olekaan toistaiseksi päästänyt varsansa lähelle. Toivomme vain, ettei tämä vaikuttaisi kamalasti tähtipäiseen orivarsaan. Illan tullen kyllä havaitsimme, että pikkuherra yritti uteliaasti kurkistella emänsä takaa ja uhmata tätä pyrkimällä ihmisten luo rapsuteltavaksi.
Vaikka olin mattimyöhäsenä ilmoittautumiseni kanssa, lupasi ihana Disa meille Charmanten kanssa paikan Thomas Sundin nuorille suunnatussa kouluvalmennuksessa. Koska Stall Sjöholma sijaitsee Varsinais-Suomen rannikkoalueella, riitti että lähdimme matkaan vasta valmennuspäivän aamuna. Matka sujui kommelluksitta, joten ehdimme hyvissä ajoin paikalle. Paikan päällä minua oli vastassa muitakin tuttuja, nimittäin Pierre oli saapunut Sjöholmaan brandenburginhevostammansa kanssa ja Tuulia T. istui suomenhevosorinsa selässä. Allyyn olin törmännyt useampaankin otteeseen Milon kanssa showkisoja kilpaillessa, mutta tänään pääsin tekemään hänen, sekä hänen connemaranponitammansa kanssa hieman lähempää tuttavuutta. Käyhän lukemassa Charmanten päiväkirjasta miten valmennus sujui. - Milja
Varsahuuruissa menimme astuttamaan myös Sandran ja Trishin. Pulkan kanssa on tosin saanut olla menossa koko ajan, joten välillä on käynyt mielessä, että onkohan uudet vauvat sittenkään hyvä juttu tähän muutenkin niin kiireiseen arkeen... No, täytyy toivoa, että sieltä tulisi vähän helpompia kavereita. Kumpikin tamma on kuitenkin jo todettu tiineiksi, joten on suurempi todennäköisyys sille, että varsoja on todella odotettavissa.
Isäoreiksi valittiin tällä kertaa Katin Virossa asuvat esteratsut Chivas ja Lemppa. Sandran sulho Chivas on hieno näyttelyissäkin menestynyt hollantilainen puoliverinen. Toivomme isän tuovan varsaan etenkin rohkeutta, sillä Sandra on epäluuloinen ja pelokas tamma. Uppiniskaisen täysiverisemme Trishin vastapainoksi taas valittiin hyväkäytöksinen suomalainen puoliverinen Lemppa. Tämän pariskunnan kumpikin yksilö on jonkin sortin kirjava, Trish hillitympi sabino ja Lemppa sitten ihan kunnolla kirjava tobiano. Saa siis nähdä millainen ilmestys sieltä saapuu! Kuinkahan sitä malttaisi taas odottaa...
Iran tiineyden toteamisen jälkeen päivät ovat suorastaan madelleet eteenpäin odotellessamme pienen varsan tuloa maailmaan. Iran käytös pysyi normaalina koko tiineyden ajan. Viimeiset pari viikkoa olemme tuijottaneet varsakameran ruutua, jos ei ole ollut muuta tekemistä. Ja välillä silloinkin, kun sitä on ollut.
Kuudelta aamulla herään tutun biisin säveliin, kun puhelin pärähtää soimaan. "Nyt se tapahtuu!", huutaa päivystysvuorossa ollut Kati luurin toisessa päässä niin, että korvissani soi. Olen hetkessä ylhäällä ja toisessa olen jo hyvää vauhtia matkalla talliin.
"Sä myöhästyit. Varsa tuli ulos sellasella vauhdilla, että se oli jo puoliks pihalla kun ite ehdin tähän", Kati totesi, kun kävelin käytävää pitkin Iran karsinan luo. "No hitsi. Mut ainakin ehdin näkemään sen ensiaskeleet, eikös?" Jännittyneenä kurkistin karsinaan. Siellä Iran vieressä makoili suloinen ruunikko orivarsa. "Voi miten ihana se on! Mitä luulet, tuleekohan siitä kimo?" "Kyllä mä uskon niin. Mä muuten keksin tälle jo nimenkin. Eiks M.B. Acapulco III oliskin täydellinen?" "No todellakin on!" totesin heti.
Noin puolen tunnin kuluttua varsa alkoi pyrkiä jaloilleen. Usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen se kuitenkin lopulta seisoi ylpeänä omilla jaloillaan. Ja pian se joi ahnaasti. "Pulkasta tulee kyllä varmasti hieno ori", totesin Katille katsellessamme suloista näkyä. "Täh, mikä Pulkka? Siksikö aattelit tätä kutsua?" "No en mä parempaakaan keksiny. Keksitkö ite?" Vielä hetken aikaa tuijotimme varsaa haltioituneina kuunnellen varsan maiskutusta ja muiden hevosten rouskutusta, kunnes totesimme, että oli aika ryhtyä päivän töihin.
Otinpa sitten äkkilähdön Espanjaan. Mutta en suinkaan aurinkolomalle, vaan estekisoihin Iran ja Kipan kanssa. Ajattelin etukäteen, että Kipa on sielläpäin varmaan aika eksoottinen, mutta mitä vielä, Hervannan Oriaseman Ninnikin oli lähtenyt kisailemaan muutaman suokkinsa kanssa Espanjaan saakka. Siinä kanssakilpailijani kanssa jutellessa kävi ilmi, että tallilla, jossa kilpailut pidettiin, asui myös yksi musta suomenhevosori. Sitä ei hyppäämässä nähty, mutta äkkäsin sen seurailemasta menoa tarhan aitojen takaa.
Osallistujia kisoissa oli heikonlaisesti, joten ne olivat nopeasti ohi etenkin meidän osaltamme, sillä starttasin kahdessa ensimmäisessä luokassa. Ensin oli vuorossa Iran startti ja sillä oli kilpakumppaninaan vain suomenhevostamma. Ira oli tuttuun tapaan oikea ruutitynnyri ja vaati meikäläiseltä melkoisia ponnisteluja, että pysyin kyydissä niissä parissa isommassa loikassa. Puolen metrin esteet oli tammalle kuin lasten leikkiä, sen tiedosti neiti itsekin vähän liiankin hyvin. Puhdas rata kuitenkin tuli ja koska suokkiratsukolta putosi yksi puomi, meidät kuulutettiin luokan voittajiksi.
Hyvillä mielin jatkoin seuraavaan luokkaan. Nyt esteet olivat puoli metriä korkeampia, mutta ratsu edellistä 20 senttiä pienempi, mikä nauratti useampaakin katsojaa. Kieltämättä se oli omastakin mielestäni vähän hullunkurista, mutta onhan Ira kuitenkin vasta todella kokematon nelivuotias. Eiköhän senkin kanssa aikanaan päästä isommille radoille, ainakin se on osoittanut omaavansa hyvät hyppylahjat. Kipa sen sijaan on seitsemän ja kilpaillut jo hyvän aikaa. Tämänpäiväinen suoritus ei ihan nappiin mennyt, mutta sijoituimme kymmenen osallistujan luokassa viidenneksi. Meille tuli kolmanneksi viimeisellä esteellä pudotus, kun pidättelin tammaa vähän liikaa ja sitten ponnistuspaikka jäikin turhan lähelle estettä.
Oli hauska käydä tällaisella pikavisiitillä Espanjassa, mutta tuskin olen ihan heti lähdössä uudelleen. Hevoset kyllä olivat mukavan rauhallisia kotimatkan. Kilpailut ja kuumuus olivat väsyttäneet niitä sen verran paljon. - Milja
"Mulla ois teille yks vinkki jolla saatettaisiin saada Irasta maltillisempi kilparatsu, ette tuu kyllä tykkäämään mun ideasta." Tulen aina muistamaan sanat, jotka valmentajamme lausui minulle ja Miljalle päin persettä menneen estevalmennuksen jälkeen. Pyysimme valmentajaa kertomaan mikä tämä ehdotus oikein olisikaan, ja hämmästyksemme oli melkoinen kun kuulimme neuvon olevan Iran astuttaminen. "Mutta Ira on vasta nelivuotias ja ollaan just ehditty aloittamaan kisaura sen kanssa", yritin vängätä vastaan. "Ira on oikein sopivan ikäinen tekemään ekan varsansa nyt, ja vieroituksen ja kovan treenaamisen jälkeen se saattaa olla paljon parempi kisaratsu monen vuoden ajan".
Pohdimme asiaa Miljan kanssa kahden kuukauden ajan, kunnes meidän oli pakko tehdä päätöksemme, jos aikoisimme saada ensi vuodelle varsan. Milja oli nähnyt viimeisimmällä Suomen kisareissullansa upean swb-orin ja mainitsi orista minulle. Googletin heti orin tarkemmat tiedot ja otimme yhteyttä orin omistajaan. Muutamaa päivää myöhemmin kuskasimme Iran Keski-Suomeen astutettavaksi ja jätimme tamman Snillin väen riesaksi parin viikon ajaksi. Eilen tamma todettiin tiineeksi, joten lähdimme tänään heti aamusta hakemaan sitä kotiin.
Hevoskantakirjan ja Suomenhevoskantakirjan arvostelutilaisuudet järjestetään yleensä samaan aikaan kuusta, kuten tälläkin kertaa, joten meidän oli Katin kanssa hajaannuttava. Kati lähti Zirin ja Ixyn kanssa Ranskaan ja minä jäin Pahuksen kanssa Suomeen. Viestejä tuli ja meni maiden välillä tiuhaan tahtiin, kun yritimme pitää toinen toisemme ajan tasalla.
Pahus oli ensimmäinen arvosteltava, mikä oli hyvä, että saatiin homma nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Ori ei nimittäin ollut erityisen yhteistyönhaluisella tuulella enää paikanpäälle tultaessa, vaikka kotona se oli vielä oikein kerjännyt huomiota ja tallustellut pitkän rapsutustuokion jälkeen ongelmitta traileriin. Mikä lie taas ollut syynä tähän mielenmuutokseen. Joka tapauksessa jouduin taluttamaan tuomareiden eteen tanssahtelevan ja äänekkäästi hirnuvan orin, joka hädin tuskin seisoi paria sekuntia paikoillaan. Yksi tuomareista kuitenkin näytti pitävän Pahuksesta sen käytöksestä huolimatta, sillä hän kyseli selkeästi kiinnostuneena orista ja sen vaiheista muiden tarkastellessa sitä suut mutrulla. Kun kuulin orin pisterivin, ajattelin heti, että juuri hän antoi orille 21 pistettä, kun muut pitäytyivät 18-19 pisteen linjassa. Olin ajautunut sen verran pahasti omiin ajatuksiini, etten edes kuulutuksesta huolimatta tajunnut, että tuo pisterivi tarkoitti Pahuksen päässeen kantakirjaan R-suunnalle II-palkinnolla. Vasta päätuomarin tuodessa ruusuketta ja ojentaessaan kättään hätkähdin ja kättelin häntä hölmistynyt virne naamallani.
Kun sain Pahuksen hetken tappelun jälkeen takaisin traileriin, näpyttelin Katille iloiset uutiset. Paluuviestissä sain kuulla, että hän oli juuri Zirin kanssa saanut niin ikään II-palkinnon. Ixy sen sijaan oli vielä esittäjänsä kanssa kehässä. Muutaman minuutin päästä sain toisen viestin, jossa luki: "II-palk. ♥"
Olemme tähän asti kierrelleet kisoissa lähinnä Manner-Suomen puolella (näyttelyissä myös Saksassa), mutta tänään matkustimme Britteihin, jossa suuntanamme oli F&H Stables. Kyseisestä paikasta ei oikein löytynyt tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta löysimme kuin löysimmekin perille, olihan sentään kilpailukutsussa osoite ilmoitettuna. Paikka vaikutti jo ensisilmäyksellä mukavalta, mutta valitettavasti tarkemmaan tutustumiseen ei jäänyt aikaa ollenkaan. Oli aloitettava hevosten verryttely. Kati ei päässyt kiireidensä vuoksi ollenkaan paikalle, joten mukanani oli pari luottohoitajaa, jotka ovat olleet mukanani ennenkin. Ilman heidän apuaan olisin tuskin selvinnyt päivästä, sillä aikataulu oli tiukka. Ratsastinhan kolmessa eri luokassa, joista kahdessa kahdella hevosella, eikä muita osallistujia ollut montaa.
Ensinnä vuorossa oli helpoin luokka, eli tällä kertaa Helppo C. Olin luokan ensimmäinen lähtijä ja vieläpä Ixyllä, jolle kilpailut olivat ensimmäistä laatuaan. Tamma asteli radalle korvat hörössä ja seisahtuessamme tervehtimään tuomaria se hörähti. Suoritus saattoi alkaa. Vilkuillessani silmäkulmasta yleisöä, huomasin Ixyn hyväntuulisuuden tarttuneen heihinkin, enkä voinut olla itsekään hymyilemättä. Rata soljui eteenpäin sen suuremmitta virheittä, mikä sai vielä paremmalle tuulelle. Olisipa Kati ollut näkemässä! Niin hienosti Ixy veti, vaikka ensikertalainen olikin.
Rosen vuoro oli loppupäässä. Ennen tätä Ixyn ja minun ohitse oli mennyt kaksi ratsukkoa, joten olimme kolmannella sijalla. Pidimme siis vielä sijoituksesta kiinni. Ratsastin Rosen kanssa radalle. Olin täysin tietoinen siitä, että suoritus ei tulisi menemään niin hyvin kuin voisi. En ollut millään ehtinyt verrytellä tammaa tarpeeksi. Askeleen pidennyksessä tamma rikkoi laukalle ja pari pientä muutakin virhettä sattui, mutta en voinut silti sanoa, että olisin ollut pettynyt suoritukseen. Tässä vaiheessa olimme yhdeksännellä sijalla. Jäljellä oli enää kaksi ratsukkoa, joista sitten lopulta viimeisenä lähtenyt meni Ixyn ohi. Ei siis tullut sijoitusta, mutta se ei haitannut, sillä olihan neljäskin sija hieno saavutus ensimmäisistä kisoista.
Pian palkintojenjaon jälkeen alkoikin jo seuraava luokka, Helppo A. Starttasin Zirin kanssa viidentenä ja Pahuksella toisiksi viimeisenä. Zirillä ei ollut tänään lainkaan kiire minnekään, joten suoritus jäi hyvin hidastempoiseksi ja vaisuksi. Ei siis ihme, että sijoituimme suorinta tietä luokan loppupäähän. Pahuksen kanssa sain jo verryttelyssä taistella sen kanssa ja vielä radalle mentäessä se ei ollut täysin kuulolla. Alku oli mitä oli, mutta loppu meni jo huomattavasti paremmin. Niinpä lähdinkin hyvin odotuksin ratsastamaan orin kanssa viimeistä luokkaani, eli Vaativaa B:tä. Koko rata meni totisesti alusta loppuun paremmin kuin edellinen ja sinkaisimmekin toiselle sijalle. Lopullinen sijoitus oli kuitenkin kolmas tila, kun yksi ratsukko sujahti ohitsemme pienoisella erolla. Sain kuin sainkin siis yhden ruusukkeen kotiinviemisiksi ja Pahuksen karsinaa koristamaan.
Toissapäivänä matkustimme Rosen kanssa Etelä-Ranskaan Le Château de Raconteuriin, jossa kantakirjaustilaisuus järjestettiin. Olimme varanneet sieltä karsinapaikan torstai-illasta lauantaiaamuun ja saapuessamme paikan päälle tallin omistaja Emmeline Rochier oli meitä jo vastassa. Itse yövyimme komeassa linnassa, mutta ei Rosenkaan yöpaikassa ollut valittamista. Tarkistettuamme moneen kertaan, että tamma varmasti pysyisi karsinassaan, siirryimme linnan puolelle valmistautumaan yöpuulle, sillä huomenna olisi tärkeä päivä.
Perjantaina aamu valkeni hiukan pilvisenä, mutta päivän edetessä vähäisetkin pilvet katosivat horisonttiin. Joka puolella vilisi hevosia. Selvisi, että paikalle oli saapunut 91 kantakirjaan yrittävää hevosta. Meteliäkin riitti, kun kukin vuorollaan kajautteli ilmoille erilaisia ääniä. Rosen vuoro oli vasta loppupuolella, joten aamupäivä meni tammaa puunatessa ja verryttelyynkin jäi vielä mukavasti aikaa ennen kuin odotettu hetki viimein koitti. Eikä Rose ollut ollut karkuteillä kertaakaan. Minkäänlaisiin riskeihin ei nimittäin ollut varaa, joten tamma oli jonkun valvovan silmän alla koko ajan.
Olimme palkanneet Roselle esittäjän, sillä halusimme kokeilla miltä tuntuu seurata yhdessä vieretysten hevosemme kantakirjausta. Yleensä kun toinen meistä on ollut ohjien tai liinan päässä. Ja olihan se erilainen kokemus. Oikein hyvä sellainen, vaikka jännitys oli ehkä suurempi kuin koskaan, mutta ilman muuta voisi kokeilla tätä taktiikkaa toistekin. Esittäjä ja Rose olivat treenanneet yhdessä Suomessa vain muutaman kerran, joten yhteistyö pelasi yllättävän hyvin. Rose seisoi oikein nätisti paikoillaan tuomareiden arvostellessa rakennetta. Käyntiä esittäessään tamma ei tehnyt parhainta suoritustaan, mutta raviosuus hipoi lähes täydellisyyttä, vaikka se vähän innostuikin odotettua enemmän. Jännitys tiivistyi lähes sietämättömäksi kun odottelimme tamman pisteitä. Pisterivillä 18 + 18 + 19 + 17 Rose sitten lopulta palkittiin toisella palkinnolla!
Ensimmäisestä kisaviikonlopusta on nyt selvitty. Ainakin sen verran, että kisat ja näyttelyt on viety kunnialla loppuun. Itse sen sijaan kaipaamme nyt hiukan lepoa näiden kiireisten päivien jälkeen. Sen lisäksi, että toimin vastuuhenkilönä tapahtumissa, ratsastin Rosella Helppo C ja Zirillä Helppo B, sekä Pahuksella Helppo A ja Vaativa B -luokissa. Sijoituksiin emme yltäneet, mutta kaikilla meni oikein hienosti siihen nähden, että nämä olivat niiden ensimmäiset kilpailut.
Myös näyttelykehässä tuli juostua, mutta siellä olimme jakaneet Katin kanssa hommat tasan. Lopulta kävi kuitenkin niin, että täytyi hätyytellä työntekijöitä apuun, sillä BIS-kehään pääsi jopa kolme meidän hevosta. Kellään näistä ei tosin ollut oikein vastustajia omissa luokissaan, mutta siitä huolimatta Sandrasta tuli näyttelyn kaunein ja Charmantesta toisiksi kaunein! Kolmantena kehässä ollut Ziri ei yltänyt BIS-sijoille, mutta sai kuitenkin irtoSERTin. Ja niin saivat myös Ixy ja Rose, jotka olivat luokkiensa kolmansia. Sandra ja Rose olivat jo ennestään kantakirjakelpoisia, mutta nyt myös Charmante, Ixy ja Ziri saivat pääsylipun kantakirjaan! Pääsemme siis toivottavasti myös kesäkuussa osallistumaan ktk-tilaisuuteen. - Milja
Avajaisten jälkeinen viikko on mennyt oikein mukavasti ja vieraita on käynyt enemmän kuin osasimme kuvitellakaan. Kävijöiltä on tullut paikasta ja hevosista ihania kommentteja. Osallistujaryntäystä ei ole tapahtumiin tullut, mutta ihan hyvin ilmoittautuneita on kuitenkin.
Ensimmäiset kilpailut käydään tänä viikonloppuna, kun Mandelbackeen saapuu trailereittain hevosia kilpailemaan kouluratsastuksen parissa. Näihin kisoihin ehdit vielä osallistuakin! Sunnuntaina saamme ihastella myös kauniita puoliveri- ja suomenhevostammoja, jotka tulevat esiintymään näyttelyyn. Osallistujalistat näyttelyihin ovat jo selvät, sillä ilmoittautuminen päättyi pari päivää sitten. Puoliveritammoja on ilmoittautunut 31 ja suomenhevosia koko luokan täydeltä, eli kaksitoista kappaletta.
Muutaman tunnin päästä tallin pihapiirissä on vilinää kun avajaiset käynnistyvät. Tarkoituksenamme oli julkaista vaikka kuinka paljon tapahtumia tälle kuulle, mutta päätimme tyytyä muutaman kivan tapahtuman järjestämiseen ja siirrämme muita suunnitelmia seuraaville kuukausille.
Hevoset ovat voineet kaikki Ixya lukuunottamatta terveinä ja olemmekin käyneet jo muutaman hevosen kanssa näyttelykehissä pyörähtämässä. Puoliveritammat ovat pärjänneet hyvin ja ilmoitimmekin jo Rosen kantakirjaustilaisuuteen.
Ikuisuudelta tuntunut talvi on päättynyt ja saamme kesäaikaan siirtymisen myötä nauttia valoisista illoista ja lämpimistä päivistä. Tallin käytävällä käy kova kuhina kun viimeisimmät ostoksemme saapuivat tänään perille uuteen kotiinsa. Kaksi saksantuontia päättää ainakin hetkeksi hurjan ostovimman, joka meidät valtasi muutama viikko sitten.
Mandelbackeen on muuttanut viikon sisällä württemberginhevonen, englantilainen täysiverinen, westfaleninhevonen, kaksi holsteininhevosta ja kaksi ruotsalaista puoliveristä. Näiden hevosten ostamisen myötä tallin tulevaisuus näyttää aktiivisemmalta, ja kunhan uudet hevoset ovat kotiutuneet ja Mandelbacke on saatu avattua vieraille niin suuntaamme kilpakentille.
Viimeisen kahden viikon aikana on koluttu niin monia sanalistoja ja pohdittu erilaisia nimivaihtoehtoja, että vähempikin olisi riittänyt. Varsinkin kun lopulta päädyimme valitsemaan uudeksi nimeksi sen, joka oli suunnitteluvaiheessa toisena vaihtoehtona. Kieli vain vaihtui ruotsiksi, Ahvenanmaalla kun ollaan. Talli tunnetaan siis tästä päivästä lähtien nimellä Mandelbacke. Myös kotisivut saavat uudistetun ulkonäön, sillä edellinen ei ollut enää uuteen nimeen sopiva.
Ja niin kuin suunnitelmilla on tapana muuttua, on tämänkin tallin rakennusvaiheessa ehtinyt muuttua yksi jos toinenkin asia. Vaikka alunperin tarkoituksena oli täyttää talli suomenhevosilla, ovat ne nyt saamassa seuraa puoliverisistä. Tämä päivä onkin vietetty selaillen ulkomaiden, etenkin Saksan, hevostarjontaa.
Ikäväksemme olemme joutuneet siihen tilanteeseen, että tallin nimi on syytä vaihtaa. Ihanat varsojen nimet, joita olemme jo ehtineet suunnittelemaan, jäävät sellaisenaan harmiksemme käyttämättä, mutta eiköhän ainakin osa sovellu käyttöön uudenkin nimen kanssa. Eipä sillä, että meillä olisi vielä pitkiin aikoihin syntynyt varsoja, mutta aina on kiva suunnitella. Kotisivujen sisältö on kuitenkin tällä hetkellä pahasti vaiheessa, eikä tallia ole markkinoitu mitenkään, joten siinä mielessä nimen vaihdon voi suorittaa vielä hyvinkin helposti. Ainoastaan Virtuaaliseen Ratsastajainliittoon on otettava erikseen yhteyttä, jotta nimi saadaan vaihdettua rekisteriin. Nyt vain pitäisi keksiä se nimi.
Tallin kotisivujen ulkoasu on tuottanut jo pitkään ongelmia, mutta viimein tänään on valmistunut ulkoasu, joka miellyttää molempien silmää. Tavoitteena on ollut saada sivuista mahdollisimman erottuvat ja toivottavasti olemme nyt onnistuneet siinä. Seuraavaksi onkin edessä sivujen sisällön suunnittelu ja toteutus.
Gielasin saavuttua meille tiesin jo tehneeni tyhmästi kun olin tuonut tamman asumaan ypöyksin ihan uuteen paikkaan. Onneksi neuvottelut Pahuksen ostamisesta olivat jo käynnissä ja tänään Kipa sai kaverin liinaharjaisesta rautiaasta orinketaleesta. Harmiksemme Pahus on kovin viriili nuori mies ja huomasimme heti, ettei näitä kahta voi pitää kovin lähekkäin toisiaan. Tästä motivoituneena kävin hakemassa naapuriltamme lainaksi pari pupua ja nyt on sekä Kipalla, että Pahuksella kaverinaan pienet pupujussit. Molemmat hevoset olivat ihmeissään uusista ystävistään. Saas nähdä onko meillä vielä jatkossakin pupuja vai palautanko ne naapurille kun olemme saaneet lisää hevosia talliin. - Kati
Olen tainnut tottua liikaa ostosten tekemiseen netissä kun Gielas, tutummin Kipa, tuli ostettua kuin olisi tilannut vaatteita nettikaupasta, tosin ilman palautusoikeutta. Tiesin tammasta vain sen sukutaulun ja värin, ja päätin ottaa riskin ja tilasin tamman kuljetuksen kera Mandelbackeen. Uudessa kotipihassa tamma oli aivan hukassa ja päästi ilmoille sydäntä särkevän hirnauksen. Matka oli ollut rankka juuri vieroitetulle pikkutammalle ja nyt alkaisi sen kotiutuminen meille. - Kati
Tallin nimi päätettiin jo heinäkuussa, mutta tänään lähti rekisteröintihakemus kohti Virtuaalista Ratsastajainliittoa. Kati on iskenyt silmänsä erääseen mustaan tammaan, joten voi olla, että lähiaikoina talliin astelee ensimmäinen asukas.
Yksi asia johti toiseen ja niin parin päivän takainen reissu suomenhevosnäyttelyyn antoi sysäyksen tallin perustamiseen. Tässä sitä siis ollaan, tallinrakennuspuuhissa.
