M.B. Carabella

Caraa harvemmin näkee seisoskelemassa huvikseen paikoillaan. Voisi jopa sanoa sen vihaavan paikoillaan olemista. Koska miksi seistä tai kävellä, kun voi ravata ja laukata? Eipä sillä, Caralla onkin erinomaisen upea laukka, jota kelpaa paitsi katsella, on sen kyydissä myös helppo istua. Hyppytekniikassakaan ei ole hirveästi valittamista. Ratsastaja on kuitenkin tärkeässä roolissa siinä vaiheessa kun estettä lähestytään. Caralla on tapana lähteä rynnimään esteelle, joten sitä saa aika reippaastikin hillitä. Yksi huono puoli on myös tamman inho vettä kohtaan. Saa nähdä miten meidän käy, kun päästään sille tasolle, että kisoissa alkaa olla vesiesteitä.

Kertomuksia vuosien varrelta

Viikko 30/2021 » Valmistautumassa Power Jumpin Prix de ERJ -erikoisluokkaan

Jos minulle olisi 12 vuotta sitten sanottu, että vielä jonain päivänä tulisin istumaan Caran selässä odottamassa lähtövuoroa Power Jump -esteradalle, en olisi uskonut. Olinhan ollut jopa valmis myymään tamman heti vieroituksen jälkeen, olkoonkin yhden lempitammani ensimmäinen varsa. Onneksi Kati piti silloin päänsä ja totesi, että Caraahan ei sitten myydä. Ja kun tamma oli juuri kääntymässä 4-vuotiaaksi sen Netta-mummo nappasi voiton täällä Auburn Estaten hulppeissa puitteissa samoissa pippaloissa. Jo silloin kävi mielessä, että olisiko Carasta seuraamaan mummonsa kavionjäljissä kohti PJ-mestaruutta?

Oli tai ei, niin olin iloinen siitä, että olin täällä nyt Caran kanssa ja kaikki muu olisi vain plussaa. Äkillinen liikutuksen tunne valtasi mieleni ja rutistin tammaa tiukasti. Se hämmästyi elettäni aivan yhtä paljon kuin minä itsekin ja otti tuhahtaen muutaman raviaskeleen ennen kuin ehdin kerätä ohjat takaisin käsiini.

Pysäytin tamman hetkeksi verryttelykentän laidalle hörpätäkseni hiukan vettä. Taivaalla näkyi siellä täällä pilvenhattaroita. Tuntia aiemmin oli ripotellut muutama pisara vettä, mutta siihen se sitten jäi. Satunnaiset tuulenvireet jaksoivat juuri ja juuri liehutella Caran jouhia. Aloimme olla valmiita radalle.

Mutta toisaalta mitä lähempänä meidän vuoromme oli, sitä epävarmemmaksi tulin siitä, että olin valinnut estekorkeudeksi 140 cm. Olemme vasta äskettäin nousseet kyseiselle tasolle, mutta korkeus ei nyt tässä ollut varsinainen ongelma, vaan se, että radalla hypättäisiin pitkä vesi. Totaalisesta vesikammosta on jo päästy pitkälle, mutta ei Cara edelleenkään ole täysin sinut sen kanssa. Voi ei, mitä olin mennyt tekemään? Olinko nyt itse möhlinyt totaalisesti mahdollisuutemme?

Toukokuun kvaalikilpailuissa menimme 130 cm radan ja tamma selvisi vesimatosta vain juuri ja juuri. Silloin vesi oli myös radan viimeinen este. Nyt vesieste tulisi vastaan jo viidentenä, joten vaihtoehtoja loppuradalle oli useita. Joko a. emme pääse esteen yli ollenkaan, b. Caran pasmat sekoavat totaalisesti ja meidät hylätään vielä jollakin seuraavista esteistä, c. päästään edes joten kuten maaliin tai d. tamma yllättää eikä ole esteestä moksiskaan. Niinkin on joskus käynyt.

Onneksi ajatukseni keskeyttää kuulutus, jossa meitä pyydetään valmistautumaan. Nyt ei auta murehtia etukäteen, vaan keskittyä ja suorittaa täysillä. Kokoan jälleen ohjat ja suuntaamme Caran kanssa kilpailuareenalle. Edeltävän ratsukon ajan koetan vielä tsempata sekä itseäni, että tammaa. Viimein meille annetaan lähtömerkki. Ohjaan tamman kohti lähtölinjaa ja huudan mielessäni: "Täältä tullaan Antti!"

Viikko 39/2020 » Maastoestekisat Kanadassa

Vuosia sitten yhtenä pääsiäisenä osallistuin eräällä suomenhevostammallani Orange Wood Ranchin maastoestekilpailuihin, joissa yritettiin bongailla radalta kirjavaa lelutipua. Äskettäin huomasin, että tällaiset kisat oli taas tulossa, joten päätin ilmoittautua mukaan ja lähteä moikkaamaan tipua. Jonkin aikaa pohdiskelin minkä hevosen ottaisin ratsukseni ja päädyin sitten jostain kumman syystä Caraan.

Kati, joka on toistaiseksi jättänyt Mantsun pyörityksen täysin minun vastuulleni, laittoi yllättäen kisapäivänä viestiä, kun olin laittamassa Caraa kuntoon: "Tsemppiä sinne kisoihin! Muistan miten Cara jo varsana kammosi vettä. Toivottavasti pääsette ehjinä takas kotiin." En ollut vielä kertonut asiasta hänelle, mutta hän oli huomannut tekemäni päivityksen Instagramissa. Vastasin hänelle samantien: "Kiitos! Samaa mäkin toivon. Täällä on satanut koko aamun. Just mun tuuria. :D"

Päivälle oli tosiaan luvattu hyvää säätä, mutta aamusta asti taivas oli ollut täynnä synkkiä pilviä, eikä missään ollut enää kuivaa kohtaa. Kun meidän lähtövuoromme koitti, alkoi sataa räntää vaakatasossa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuka hullu lähtee Kanadaan asti kilpailemaan maastoesteitä lajissa kokemattomalla hevosella, joka ei pidä vedestä? Mutta aivoillani oli heti vastaus valmiina: "No minä tietenkin! Caran ilme sen sijaan synkkenee sitä mukaa, kun märät rätit lentävät sen turvalle. Mutta minun menoani edes räntäsade ei haittaa, nyt mentiin!"

Vallitsevista sääolosuhteista johtuen Cara lähtee vastahakoisesti liikkeelle. Jossain vaiheessa se kuitenkin hoksaa ensimmäisen esteen ja tapansa mukaan lähtee rynnimään. Koitan hillitä sitä ja onnistumme ylittämään tukeista ja renkaista rakennetun trippelin.

Matka jatkuu vasemmalle maneesin vierustaa pitkin kohti ristikkoa. Sen ylittäminen sujuu verrattaen sulavasti, vaikka ratsuni on juuri kiskonut ohjat kädestäni. Suuntaamme seuraavaksi oikealle maneesin taakse, jossa tönöttää heinäpaaliokseri. Odotin, että tipu olisi piileskellyt korsien seassa, mutta sitä ei näkynyt, kuten ei myöskään neljännen, eli kiviesteen luona.

Suuri märkä rätti lösähtää naamalleni kun viiletämme ylämäkeen ja metsään kohti traktoriestettä. Keskittymiseni herpaantuu ja Cara kieltää. Äkkiä ajatukset kasaan ja esteen yli! Heti perään tulee koivunrunkoeste ja tiukan käännöksen jälkeen hyppäämme pensasesteen.

Rata alkaa lähestyä loppuaan. Se tietää myös sitä, että se Caran pahin kammotus, eli vesieste on aivan nurkan takana. Ensin vuorossa on kuitenkin alamäessä oleva halkopino. Ja kukas mukaan sieltä halkojen raosta kurkisteleekaan kuin vanha tuttu tipu! Oli tosin pienestä kiinni, että se olisi jäänyt näkemättä, sillä Cara toi jälleen omia mausteitaan lähestymiseen ja keskityin siihen, että pääsemme turvallisesti yli.

Palaamme tallipihalle, suuntana kenttä ja siellä oleva kaksoisvesieste. Nyt tarkkana Milja! Lähestymme vesirajaa. Tunnen kuinka nanosekunnin ajan Cara harkitsee totaalistopin tekemistä. Mutta kuin ihmeen kaupalla se jatkaa matkaa ja hyppää! Ja hyppää vielä toisenkin esteen! Jes, pääsemme kuin pääsemmekin ehjin nahoin maaliin. Jos tällä suorituksella ei muuten pärjätä, niin ainakin Cara on henkinen voittaja! En olisi ikinä uskonut, että se heti ensimmäisellä yrityksellä pääsisi puhtaasti vesiesteen yli.

Siirryimme sitten sateensuojaan maneesiin tekemään loppuverryttelyt samalla kun odotimme, että muut saivat suorituksensa tehtyä. Luokassa oli lisäksemme vain kolme osallistujaa, joten se oli nopeasti ohi. Jonkin aikaa jouduimme vielä jännittämään, mutta sitten alkoi kovaäänisistä kuulua tuloksia. "Kukkoilijat-luokan on voittanut Nikolai Karevaara ratsullaan Gospodin Golovolomka ja toiseksi sijoittuu Milja Malmila sekä M.B. Carabella! Ratsukoita pyydetään saapumaan palkintojenjakoon." Äimistyneenä halasin Caraa ja kehuin sitä vuolaasti. "Ehkä me saadaan susta vielä hurja vesipeto!" naurahdin, johon tamma vain tyytyi tuhahtamaan. Ruusukkeen lisäksi saimme kotiinviemisiksi tipun höyhenen ja minä ennen kaikkea toivoa siitä, ettei Cara ja vesi ehkä sittenkään ole ihan tuhoontuomittu yhdistelmä.