M.B. Adrasteia

Kun katselin horisonttiin katoavia trailerin perävaloja Adrasteian lähtiessä Jayden mukana Hollantiin, ajattelin, että tuskin tulisin koskaan enää näkemään tammaa Suomenmaalla, tai ainakaan Mantsussa. "Sinne se nyt lähti, kansainvälisille radoille tavoittelemaan ruusukkeita." Mutta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, kuin ihmeen kaupalla tamma on jälleen täällä.

Adrasteia sai lempinimensä Pulla vasta Moon Sugariin muutettuaan, vaikka olihan se jo pienestä pitäen perso ruoalle. Herkkuja ei kannata pitää taskuissa, jos haluaa vaatteidensa pysyvän ehjänä, sillä vaarana on se, että tamma on hiukan liian innokas kaivelemaan niitä omatoimisesti. Tamma on myös mestari vapautumaan kaikennäköisistä solmuvirityksistä ja jopa omasta satulavyöstään, joten aikamoista mielukuvitusta saa käyttää, että Pullan saa pysymään karsinassaan tai poissa rehuvarastosta.

Vaikka herkut maistuvatkin tälle ratsulle, on sen kunto onnistuttu pitämään kuosissa. Kouluradat ja pikkuesteet eivät sitä tosin voisi vähempää kiinnostaa, mutta estekorkeuden noustessa kasvaa myös Pullan innostus. Mutta siltikään ei tule ihan ensimmäisenä mieleen, että tammassa on yli puolet täyttä verta. Sillä on kuitenkin pitkät askeleet ja hypyt ovat voimakkaita, joten se pärjää hyvin etenkin uusintaradoilla ja leveillä trippeleillä.

Pulla viihtyy enemmän ihmisten kuin muiden hevosten seurassa ja kiintyy nopeasti niihin, jotka työskentelevät sen kanssa paljon. Ei kannata kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, että se antaisi ihan kenen tahansa ihmisen koskea itseensä (ruoka voi kuitenkin edesauttaa asiaa).

Kertomuksia vuosien varrelta

Viikko 30/2021 » Power Jump

Pulla lähti kuin lähtikin mukaan kisailemaan estemestaruudesta. Toisin kuin ehkä Caran ja Gallantin kanssa, Pullan kanssa en lähtenyt touhuun mukaan verenmaku suussa, mutta mahdollisimman hyvää ja siistiä suoritusta lähdettiin joka tapauksessa tekemään, kuten aina. 140 cm luokassa meitä oli vastassa tosiaan myös kaksi muuta Mantsun kasvattia, Clementine ja Acis. Clementine starttasi omistajansa Tino Lakkahallan kanssa jo luokan toisena. Harmillisesti yksi puomi tipahti maahan, mutta hienoa suorittamista nuorelta tammalta! Acisilla ja Samuli Jokihaaralla oli ilmeisesti huono päivä, sillä tälle ratsukolle kertyi virhesaldoa peräti 24 pisteen verran.

Minun ja Pullan lähtövuoro oli luokan loppupäässä. Tamma tuntui yhtä hyvältä kuin ensimmäisissä kisoissamme ja liisimme esteiden yli toinen toisensa jälkeen. Oli selvää, että nollatuloksellaan tamma oli parhaiten 140 cm luokassa pärjännyt Mantsun kasvatti. Pääsimme siis jatkamaan vielä seuraavan päivän uusintaan. Uusintaan lähdimme taas viimeisten joukossa ja ohjasin tamma ensimmäiselle esteelle hyvillä mielin. Se ylittyikin ongelmitta, mutta jo toisella esteellä puomi kolahti ja putosi maahan. Yritin jatkaa välittämättä siitä ja loppurata sujuikin taas hyvin siihen asti kunnes pääsimme viimeiselle esteelle. Ponnistus jäi liian myöhäiseksi ja puomi lensi kaaressa. Lopputuloksena 11. sija ja tulos 0-8 virhepistettä. Hyvä suoritus minusta silti, sillä ainakin Pulla teki parhaansa. Itse olisin toki voinut olla tarkempi uusintaradalla, niin ehkä pudotuksilta olisi vältytty.

Viikko 29/2021 » Sittenkin Power Jumpiin?

Harvemmin sitä uskaltaa ihan näin pian muuton jälkeen lähteä uuden hevosen kanssa kilpailemaan, mutta koska Pulla on ollut kuitenkin koko ajan treenissä, eikä se ollut moksiskaan muutosta ja vastaan sattui tulemaan sopiva kisa Hamaran puoliveristen järjestämänä, niin en voinut vastustaa kiusausta lähteä kokeilemaan ihan vain huvin vuoksi. No, reissustahan tuli oikein menestyksekäs, kun pidimme johtopaikkaa toiselta lähtöpaikalta luokan loppuun saakka. Vielä viime viikolla ajattelin, ettei me nyt sentään Power Jumpiin tänä vuonna oltaisi lähdössä, kun kisat on kuitenkin jo aivan nurkan takana. Mutta nyt viikonlopun kisojen jälkeen aloin pohtia, että entäpäs jos sittenkin otettaisi Pullakin mukaan Auburniin. Mistäs sitä tietää millaisessa kunnossa tamma ensi vuonna on, niin ei ainakaan jäisi tämä kokemus väliin.

Kisoista onkin tulossa taas erityisen jännittävät ja mielenkiintoiset etenkin Mantsun näkökulmasta. Mukaan on ilmoitettu jo neljä kasvattia: Clementine, Acis, Osmi ja omasta tallista Carabella. Acis on Pullan pikkuveli ja Clementinen ja Caran ovat sukua Pullan emän kautta. Kaikki eivät tietenkään voi olla mestareita, mutta kyllä minä kovasti toivon, että kasvatit siellä pärjäisivät. Clementinekin on vasta viisivuotias, joten mikä tahansa sija tuossa porukassa on hyvä saavutus. Mutta olisihan se hieno ajatus, että PJ'19-mestarin pikkusisko kävisi nappaamassa voiton vuoden 2021 kisoista.

Viikko 28/2021 » Takaisin Suomessa

Sain muutama viikko sitten puhelinsoiton Hollannista Jaydelta. Hän kertoi, että oli luopumassa suomalaisista puoliverisistään, eli myös Pullasta. Olin tietysti heti valmis ottamaan tamman takaisin Mantsuun, mutta vietin juuri sillä hetkellä kesälomaa toisella puolen Suomea. Niinpä sovimme, että käyn hakemassa tamman heinäkuun puolen välin tienoilla.

Myöhään tiistai-iltana sitten saavuimme Pullan kanssa Mantsun pihaan. Matka sujui ongelmitta, onhan tamma jo tottunut matkustamaan ympäri maailmaa. En tiedä muistiko se paikkaa, vaikka ehtihän se parivuotiaaksi asti täällä asua. Mutta tamman ilme ei kyllä kertonut yhtään mitään. Karsinaan päästyään se ampaisi heti heinäkasan luo, aivan kuin ei olisi saanut ruokaa vuosiin. Ja sinne se jäi tyytyväisenä rouskuttamaan. Kaipa sen koti on siellä missä ruokakin on.

Viikko 30/2018 » Edellisen omistajan Jayden kertomus siltä päivältä kun Pulla muutti Alankomaihin

Se oli varsin kaunis aamu. Aurinko nousi varovasti horisontin takaa, paljastaen kasteesta kimmeltävät niityt. Päivästä oli tulossa lämmin, se oli varma. Tyytyväisenä hyräilin auton radion tahtiin, rummuttaen rattia ajatuksiini uppoutuneena. Edes mäen päällä oleva ikivanha majakka ei tällä kertaa kiinnittänyt huomiotani, kun pohdiskelin perässäni kulkevan trailerin asukasta. Vilkaisin nopeasti matkustajaani kameran kautta, ja tunsin itseni todella tyytyväiseksi katsoessani tuota ruskeanvalkoista varsaa. Se oli kävellyt ramppia pitkin kuin mikäkin vanha tekijä, tammavarsa ei ollut edes vilkuillut taaksensa kasvattajiensa Katin ja Miljan pihalla Ahvenanmaalla.

Kotipihaan kaartaessani trailerista kuului kevyt paukahdus. Varsa selkeästi halusi pihalle jaloittelemaan, tuumin. Lentokentältä ajomatkaa oli kertynyt sen verran, että nuori tamma ei ilmeisestikään ollut valmis viettämään yhtään enempää aikaa metallikärryssä. "En voi syyttää sinua yhtään", sanoin kaihoisasti hiekkarannoista unelmoiden.

"Anna kun minä autan", kuului miehen ääni yllättäen. Hämmentyneenä katsoin ympärilleni, sitten näin auringon ruskistaman Joepin rampin toisella puolella. Nyökkäsin, jonka jälkeen avasimme salvat yhtä aikaa. Kun ramppi oli saatu maahan asti, trailerissa varsa söi heiniäänsä ilman merkkiäkään riehumisesta. "Äsken se vielä potki kunnolla seiniä", sanoin kummastuneena Joepille. Mies vain kohautti olkiaan. "Otetaan se pihalle", sanoin Joepille. Mies ojensi kädessään olevan riimunnarun minulle, ja lähdin kävelemään ramppia ylös. Nuori tamma ei vieläkään reagoinut mitenkään. Naksautin lukon kiinni riimuun, ja nyökkäsin Joepille. Mies tarttui takapuomiin, ja lähti nostamaan sitä ylöspäin. "Minulla on sille herkkuja", Joep sanoi kuin kissanpennulle puhuisi. Kommenttiaan tehostaakseen mies päätti rapistella taskussaan olevaa herkkupussia, ja sitten tammavarsa vain lähti. En kerennyt edes kissaa sanoa, kun yllättäen hevonen oli pihalla, pää miehen taskussa. Ilmeeni oli selkeästi pelkkä kysymysmerkki, kuten myös Joepin. Muutaman sekunnin päästä kummatkin repesimme nauramaan tilanteelle. "Mikäs sen nimi on?", mies kysyi kasvot virneessä. "Pullahan se selkeästi on", minä sanoin herkkuja ahmivaa nyyttiä tuijottaen.