M.B. Acapulco III

"Täh, Pulkan karsina on tyhjä. Kati! Toithan sä Pulkan eilen sisälle?", huikkaan Katille, joka taluttaa juuri Sandraa solariumiin. "Tietty. Sinne omaan karsinaan sen pistin", kuului vastaus. "No nyt se riiviö on sitten jo oppinut karkaamisen jalon taidon. Toivottavasti se ei oo löytänyt tietään ruokien luo tai loukannut itseään mihinkään. Se tärkee näyttelykin on kohta." Rehuvarastossa ori ei ollut, joten lähdin käymään läpi muita karsinoita, mutta merkkiäkään ei näkynyt. Suuntasin kulkuni varustehuoneeseen. Heti ovella minua oli vastassa kasa hevosenkakkaa. Seuraavaksi edessä oli hyllyltä tippunut harjakori, jonka sisältö oli levitetty pitkin lattiaa. Kulman takaa pilkotti karvainen peppu. Sieltä löytyi karkulainen sotkeutuneena seinällä roikkuviin suitsiin. Tietysti se oli onnistunut rikkomaan yhdet ja kenenkäs muunkaan kuin omansa. "Jouduttiin suitsiostoksille", totesin Katille kun talutin pikku tuholaisen takaisin karsinaansa.

Jos Pulkan emä Ira on Mandelbacken oma pikkuhirviö, niin Pulkka itse taitaa olla oikea hirviöiden hirviö. Astuttakaa se tamma hyväluonteisella orilla, sanoivat. No, niin tehtiin, mutta missä se kiltti ja helppohoitoinen lopputulos on? Tätä pulkkaa ei kyllä tarvitse vetää perässään, mutta tiedäthän sen tunteen, kun pulkannaru pääsee raskaan nousun jälkeen käsistäsi tuhannetta kertaa ja muovihökötys viilettää jälleen kerran holtittomasti hurjaa vauhtia karkuun? Niin, se tunne on ikävä kyllä varsin yleinen tämän meidän Pulkan kanssa. Ja siinä missä lasten versio nököttää paikallaan tasaisella maalla vaikka maailman tappiin asti, Mantsun versio on aina liikkeessä.

Kuvittelepa laukkaavasi meren rannalla pitkät hiukset hulmuten urhealla valkoisella orilla kohti auringonlaskua. Meidän orilla todellisuus on hiukan eri luokkaa. Olet tippunut kyydistä ainakin viisi kertaa, joten revit märkiä hiuksia naamaltasi samaan aikaan kun yrität pysyä pokkuroivan ratsun kyydissä. Epätoivoisesti yrität toteuttaa unelmaasi, mutta pian maistelet taas suolaista merivettä.

Pulkka ei tosiaankaan ole mikään unelmaratsu, mutta esteitä se osaa hypätä. Se hyppää melkeinpä mistä vaan esteen kuin esteen. Kaikenlaiset lähestymiset onkin sen kanssa tullut koettua. Aina lopputulos ei luonnollisestikaan ole ollut onnistunut, mutta hyvinkin täpäristä paikoista on ylitetty este ilman puomin pudotusta. Aina saa hävetä, kun meno näyttää siltä, että oltaisiin molemmat päättömiä kanoja, vaikka oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää orin hallinnassa. Kilpailuissa kovin pitkiä verrytteljä ei voi tehdä, sillä Pulkka ei kestä sitä hevospaljoutta, joka yleensä verkkakentällä on. Eikä pidemmistä verkoista ole edes apua, joten mitä turhaan kiusata hevosta ja itseään sen enempää.

Kertomuksia vuosien varrelta

Viikko 30/2019 » Power Jump 2019 -rataestemestaruuskilpailut

Viime vuoteen verrattuna tällä kertaa meni huomattavasti paremmin, vaikkei sitä tavoiteltua voittoa tullutkaan. Karsintaluokassa hyppäsimme tuplanollalla toiseksi ja pääsimme kamppailemaan PJ'19 mestaruudesta. Valitettavasti arvoluokassa tuli otettua pari puomia ja sijoituimme sen kanssa noin puolen välin tienoille. Mutta voitto tuli silti kotiin, sillä Pulkan ensimmäinen morsian Netta on tämän vuoden mestari! (Ohessa Pulkan saama upea ruusuke, jonka sponsoroi Sokka Luxuries.)

Viikko 30/2018 » Power Jump 2018 -rataestemestaruuskilpailut

Ai että kun osaakin harmittaa! Tähän viikonloppuun oli ladattu niin paljon paukkuja, että pudonneen kengän takia tavoitteiden epäonnistuminen kismittää oikein urakalla. Kaikki meni niin loistavasti siihen viimeiseen esteeseen asti. Tai ainakin niin loistavasti kuin Pulkan kanssa voi mennä. Olihan se tapansa mukaan taas oikea vastarannan kiiski, kun yritin laittaa sitä kuntoon. Aloin jo vähän hermostua, mutta yritin pitää mielessäni toukokuisen valmennuksen ja Karl Hessenburghin sanat. "Rauhoitu", toistelin hiljaa mielessäni.

Fiilikseni oli jo parempi noustessani Pulkan selkään, sillä myös ori vaikutti rauhallisemmalta. Verryttelimme lyhyesti, sen normisetin, jonka olen kokenut sopivaksi. Sitten meidät jo kutsuttiin radalle. Tervehdin tuomaria ja vihellyksen jälkeen ohjasin orin ensimmäiselle esteelle. Suoritin rataa kuin olisin ollut sumussa, mutta silti tunsin, että nyt mentiin hienosti. Lopulta lähestyimme viimeistä estettä, mutta Pulkka kompuroi ja sekosi askeleissaan. Ihmeen kaupalla pääsimme kuitenkin esteen yli, mutta valitettavasti puomi mukanamme. Pettyneenä ratsastin takaisin verryttelyalueelle. Siellä eräs ratsastaja hiukkasi minulle ja sanoi: "Hei, sun hevoselta tais irrota äsken kenkä." Ja toden totta, niihän siinä oli käynyt.

Mutta ei auta märehtiä asiaa sen enempää. Tapahtui mikä tapahtui. Joka tapauksessa Pulkka teki parhaansa ja se on pääasia. Parempi onni ensi vuonna.

Viikko 20/2018 » Karl Hessenburghin esteklinikka

Kaikkea sitä tuleekin tylsinä hetkinä tehtyä, mutta tällä kertaa siitä oli enemmän iloa kuin osasin etukäteen odottaa. Onnistuin ratkaisemaan kanadalaisen Orange Wood Ranchin omistajan Alexiinan järjestämän tallien kuva-arvoitukseen ja palkintona kaikki oikein vastanneet pääsivät mukaan yhteiseen estevalmennukseen. Mutta mikä parasta, myöhemmin selvisi, että valmennuksessa keskityttäisiin erityisesti Power Jumpin rataestemestaruuskilpailuihin valmistautumiseen. Itsehän päätin jo vuosi takaperin, että seuraavalla kerralla olemme Pulkan kanssa siinä tilanteessa, että voimme ottaa osaa kisaan. Ja nyt kun olen todella ilmoittanut orin mukaan, on kaikki apu tarpeen, sillä tavoitteet ovat korkealla.

Koska Orange Wood Ranch sijaitsee Kanadan länsirannikolla, oli matkaan lähdettävä hyvissä ajoin, jotta ehdimme perille valmennuspäiväksi, eli 15. toukokuuta. Oikeastaan saavuimme tilalle jo 12. päivä, sillä halusin, että saamme kumpikin toipua pitkästä ja rankasta matkasta kunnolla. Eihän valmennuksesta saisi edes täyttä hyötyä irti väsyneenä. Pulkka saikin olla nuo muutamat päivät aika rennosti. Parina päivänä kävelytin sitä kentällä ja valmennusta edeltävänä päivänä kävimme vähän maastoilemassa. Itse pääsin lisäksi tutustumaan tilaan muiltakin osin tarkemmin ja kävinpä pyörähtämässä myös kaupungilla Whitehorsessa, vaikka sinne oli neljän tunnin ajomatka.

Lopulta koitti valmennuspäivä. Saksasta saapunut Karl Hessenburgh oli jakanut meidät kuusi ratsukkoa kahteen ryhmään, joista minä ja Pulkka ratsastaisimme myöhemmässä. Jostain syystä minua alkoi jännittää kovasti siinä vaiheessa, kun laitoin Pulkkaa kuntoon. Ori aisti sen ja teki kaikkensa pahentaakseen oloani. Melkoisen taistelun jälkeen sain kuitenkin hevoselle varusteet päälle, ja kun ensimmäinen ryhmä aloitti itsenäiset verryttelyt maneesissa, aloitin myös minä verryttelyn toisaalla. Silläkin uhalla, ettei pidemmistä verkoista ole ennenkään ollut apua. Yritin silti kaikkeni, jotta voisimme saapua maneesin edes hiukan edustavampina. Pulkka ei nimittäin ollut lainkaan yhteistyönhaluinen ja sellaisen ratsun kanssa en olisi halunnut mennä valmentajan ja monipäisen yleisön pällisteltäväksi.

Kun meidät kutsuttiin maneesin puolelle verryttelemään, A-ryhmän suorittaessa ensimmäistä harjoitustaan, oli tilanne jo hiukan parempi, mutta ei suinkaan hyvä. Karl käveli hetken aikaa kunkin ratsukon vierellä kysellen ja jutellen ennen kuin pääsimme tekemään samaa harjoitusta kuin toinen ryhmä, isommilla esteillä tosin:

Kentällä oli V-muodossa kaksi kavalettisarjaa. Ratsukot saivat tulla kevyessä laukassa niitä kahdesta suunnasta ja vuoroparein hypätä molempien suorien linjojen viimeisen yhteisen esteen yli, joka oli kaksikymmentä senttiä muita korkeampi. Ratsastajat joutuivat itse säätelemään tahdin ja pitämään huolen siitä, että kahta linjaa ratsastavat eivät tulisi samaan aikaan viimeiselle esteelle. Harjoitus oli siis ratsastajille samalla aivojumppaa ja vaati tarkkaavaisuutta, muiden huomioonottamista ja rytmitajua, sillä hyppyjen välisen tahdin tuli pysyä samana. "In the big competition, even if you’re the only one in the arena, always pay attention to your surroundings and others. Anything can happen and will happen, when you least except it." Hevosille harjoitus ei ollut niinkään haastava, vaan auttoi lämpenemään ja avaamaan vähän rintakehää. "You Canadian and Finnish people and your horses, you tend to like to take things slowly. You need more time to think and to warm up", Karl sanoi ja heitti sitten esimerkiksi vitsiä siitä, kuinka etelämmissä maissa valmennus alkoi olla loppusuorallaan siinä vaiheessa, kun pohjoisen ratsukko sai vasta verryttelyt tehtyä. (© VRL-02207)

Tunsin kuinka Karl seurasi silmä tarkkana meitä ja suoritustamme:

Karlin tarkkaavainen huomio seurasi pitkään hiljaa kimoa oria, joka tanssahteli pärskähdellen ympäriinsä, viskoi päätään, hyppäsi suhteellisen matalat esteet kuin sotatornien yli ja kaiken sen keskellä ratsastaja yritti naama tiukkana viivana pitää hevostaan kontrollissa. "Hold it!" Karl huudahti heille yhtäkkiä, ja muiden jatkaessa saman V-sarjan hyppäämistä, käski Miljan ja Pulkan sivuun. Sanomatta ensi alkuun mitään, Karl kiersi ratsukkoa, siirsi vähän ratsastajan saappaan paikkaa ja kokeili käsiä eri asentoon. Hän tutki hevosen suun ja tarkasti kuolaimet sekä apuohjat. Lopulta hän totesi: "Do you want to know what I see here? I see fear." Pulkka kalusi kuolaimia suu vaahdossa; se oli jo saanut hikeä pintaan, vaikka valmennus sen osalta oli tuskin edes alkanut. "You are afraid of the horse, afraid that you lose control. You cling to its reins like it's the end of the world, you squeeze it between your thighs so it can't explode." Ratsastajan ilmeestä päätellen hänellä oli ehkä vähän jotain vastaan sanomista, kun Karl pidensi ohjia hänen käsissään ja käski hellittää otetta jaloilla. "Let it go. Relax. Give him a break." Hän seurasi ratsukkoa, kun he nostivat laukan ja ylittivät esteitä uudestaan. "I can also see great potential, but only if the two of you start to trust each other more. Good. Keep it up with that pace." (© VRL-02207)

En halunnut myöntää sitä, mutta Karl oli oikeassa. Halusin niin kovasti onnistua, joten pelkäsin kontrollin menettämistä. Varsinkin kun tiedän, että Pulkassa on niin paljon potentiaalia. On vain kovin vaikea saada se esiin radalla. Yritin ottaa kopin Karlin sanoista ja rentoutua välikäyntien aikana. Tauon jälkeen valmentaja rakensi kullekin ratsukolle oman muutaman esteen radan.

Suurin muutos parempaan oli nähtävissä Pulkan ja tämän ratsastajan yhteispelissä. Valmennuksen alkupuoliskon ristiriidat olivat hälventyneet ja ratsukon päästessä oikeasti työskentelemään, kumpikin keskittyi sataprosenttisesti ja hyppäsi oikein tyylikkäästi. Vaikutti siltä, että ongelmat alkoivat tilanteissa, joissa ratsastajaa jännitti, kuten alkuverryttelyissä ennen valmennuksia tai odotusvaiheessa ennen omaa kilpailusuoritusta. Itse H-hetkenä radalla ratsukko unohti "riitansa" ja puhalsi yhteen hiileen. Karl antoi Miljalle saman hengitysharjoitukseen liittyvän neuvon, jonka oli antanut Hannelle. (© VRL-02207)

Valmennus päättyi siis lopulta onnellisesti. Sekä minä, että hevonen olimme hiestä märkiä ja todellakin valmiita jo lopettamaan. Huomasi ainakin, että töitä oli tehty. Onneksi kotimatkalle ei tarvinnut lähteä vielä samana päivän aikana, sillä olin sopinut Alexiinan kanssa, että jäisimme vielä yhdeksi yöksi. Aikaisin keskiviikkoaamuna tuli kuitenkin aika jättää hyvästit ja kiittää mukavista viime päivistä ja valmennuksesta. Seuraavan kerran tapaisimme sitten heinäkuussa itse Power Jumpin merkeissä!

Mikäli klinikan kulku kokonaisuudessaan kiinnostaa, sen voi lukea täältä.

Viikko 6/2018 » Hieroja tuli hoitamaan Polluxia, Hiiskattia, Iraa, Acapulcoa ja Chiroa

"Inga tulee tänään, älä vie Polluxia, Hiiskattia, Iraa, Pulkkaa tai Chiroa ulos" huusin Miljalle tallitöiden lomasta. "Ootko ihan varma, että Inga jaksaa hoitaa ne kaikki?" Milja ei selkeästikään ollut pitänyt korviaan auki kun olin kertonut hänelle viime viikolla innosta hyppien Ruotsin parhaimmaksi hevoshierojaksi tituleeratun Ingan olevan tulossa Ahvenanmaalle, vihdoin ja viimein. Olin muutaman muun tallinomistajan kanssa yrittänyt houkutella naista meidän saaripahaselle käymään jo kuukausien ajan. Ja vihdoin hän oli suostunut! "Ainiin, ja Bert tulee myös, sillä on niitä welshponeja." Olimme joutuneet pyytämään Bertin luoksemme toimimaan tulkkina varmuuden vuoksi. Vaikka kaikkihan me puhuimme englantia, mutta samalla saisin hyvän syyn keskustella Bertin kanssa Wendille suunnittelemistani oreista.

Kahvittelujen jälkeen Inga ryhtyikin heti työn touhuun, päädyimme aloittamaan kaikkein hankalimmasta tapauksesta, Irasta. Ira on aina ollut kammottava ja hankala hevonen, mutta nyt siitä oli tullut oikein erityisen kamala. Inga vilkaisi Iraan ja totesi samantien tamman olevan todella pahasti jumissa kaularangan alueelta, mahdollisesti muualtakin. Olimme ottaneet Iran käytävälle kahden ketjun väliin seisomaan kuolaimet suussa, ja siltikin jouduimme Miljan kanssa pitämään tammaa aloillaan, jotta Inga saisi tehtyä työnsä edes suhteellisen rauhassa. Bert ja Inga vaihtoivat katseita toistensa kanssa ja tajusin heti, että Iran kanssa tulisi kestämään kauan. "Haluaisin kokeilla Iraan TENS-hoitoa, uskoisin siitä olevan hyötyä tamman kanssa." Inga hyppäsi alas jakkaralta ja suuntasi jo autollensa hakemaan varusteita ennenkuin ehdimme edes vastata. "Tottakai, saat vapaat kädet hoitaa juuri niinkuin parhaaksi näet", totesimme Miljan kanssa heikkoa ruotsia vääntäen. Bertiä ja Ingaa nauratti ja Bert korjasi sanojamme oikeaan muotoon. Ira oli pikkuhiljaa alkanut rentoutua ja oli selkeästi paremmalla tuulella. Miljan jäädessä pitämään Irasta kiinni suuntasin hakemaan seuraavaa uhria, Kipan pikimustaa varsaa, Hiiskattia.

Hiiskatti, tuttavallisemmin Hiisi, olikin tänään hyvällä tuulella, ja yllätyksekseni suostui muitta mutkitta seuraamaan minua karsinasta ulos. Pistin Hiisin ketjuihin kiinni reilusti Iran taakse. Hiisi olisi kovasti tahtonut mennä tekemään tarkempaa tuttavuutta ihanan Iran takapuolen kanssa ja päästikin ilmoille huvittavan kuuluisan hörinän, hirnahduksen ja kiljaisun sekoituksen. "Tämähän on vielä ihan varsa", Bert naureskeli Hiisin käytökselle ja olemukselle, tottahan hän puhui. Hiisistä ei varmaan koskaan kasva aikuista, se luultavasti tulisi aina olemaan leikkisä ori varsan mielellä ja uteliaisuudella. Milja oli taluttanut Iran takaisin karsinaansa ja tuli seuraksemme katsomaan Hiisin hierontaa. "Vitsit mä kyllä tykkään tästä, se on saanut ulkonäöllisesti molempien vanhempiensa parhaat puolet." Milja on aivan heikkona suomenhevosiin eikä omat kasvattimme tietenkään tehneet poikkeusta Miljan rakkauteen suomenhevosia kohtaan. Välillä luulen hänen tykkäävän niistä paljon enemmän kuin puoliverisistämme, onneksi meillä on ainakin toistaiseksi vielä puokkivalta. Hiisillä ei ollut juurikaan jumeja ja se nautti täysin rinnoin Ingan kosketuksesta. Ori alkoi jopa nukkumaan hieronnan loppupuolella.

"Vau, kukas se tämä on?" Bert kysyy iso hymy kasvoillansa. "Tää on meidän kasvatti, Pollux, se ei kyllä saanut nimeään sen kirjakerhon mukaan. Pollux on ollut vähän piilossa, se oli niin hidas kehittymään ja halusimme pitää sen isoveljeä Pulkkaa enemmän esillä mainonnassa. Tää on muuten sen meidän hirvittävän kimon tamman varsa, ei uskois vai mitä?" Bert myhäilee Miljan vastaukselle ja pohtii ääneen josko Pollux joku päivä soveltuisi jonkun hänen welshinsä astumiseen. "Varo varpaita!"" varoitukseni kajahtaa ilmoille liian myöhään, Pollux on jo astunut Miljan varpaille. "Miten sä et vieläkään osaa varoa sitä, se on tehny ton sulle varmaan kaks sataa kertaa." Milja porhaltaa toimistoomme laittamaan varpaillensa kylmää ja Pollux jää minun ja Bertin vahdittavaksi Ingan hieroessa oria. Polluxilta löytyy jumit ristiluun ja lannerangan alueelta ja saamme Ingalta kattavat liikutusohjeet Polluxia varten. Aloitamme harjoitukset heti huomenna, tänään ori saa liikkua vapaasti tarhassa. Pollux ei rentoutunut Hiisin kaltaisesti, mutta sitäkin selkeästi hieronta auttoi. Hieronnan päätteeksi en malttanut olla antamatta Polluxille muutamaa sokeripalaa.

"Eikö teillä oo muita kuin kimoja puoliverisiä?" Inga naureskelee kun Milja tulee Acapulcon kanssa karsinasta käytävälle. "Tää on Polluxin velipuoli, Iran esikoinen. Meidän hieno ja lupaava jalostusori Acapulco, tuttavallisemmin ihan vaan Pulkka", vastaan sekä Bertille että Ingalle. "Joudunkohan mä tällekin tuoda jonkun meidän welsheistä, tytär tarttis kyllä vähän ketterämmän kilpaponin", Bert pohdiskelee taas, meitähän se ei haittaisi yhtään. Bert kasvattaa sekä Ruotsin että Suomen mittakaavalla laadukkaita welshponeja niin käyttöön kuin näyttöön. Vaaditaan sekä minun että Miljan kekseliäisyys ja voima saada Pulkka asettumaan ketjujen väliin ja pysymään paikallaan, jotta Inga pääsee työskentelemään. Pulkka on liikkellä non stop ja pitää mainettansa yllä taas kerran. Ori ei malta seistä aloillansa ja steppailee sen minkä ehtii. Haen tupon heinää orin nenän eteen ja saan sen pysymään paikallaan sen verran, että Inga pääsee käymään orin läpi. "Tältä ei kyllä löydy yhden yhtä jumia, kummallinen hevonen, ja tekö vielä kisaatte esteitä tällä?" Inga on yllättynyt Pulkan hienosta lihaskunnosta ja kehuu tekemäämme työtä.

Ikuisuudelta tuntunut päivä ei ole vielä ohi ja haemme vielä viimeisimpänä Chiron hierottavaksi. Chiro nauttii saamastaan huomiosta, peräti neljä ihmistä vain hänen ympärillänsä. Chirolla alkaa välittömästi silmät sulkeutumaan ja pää laskeutumaan orin silminnähden nauttiessa käsittelystä. Chirolla on pientä jumitusta siellä täällä, ei mitään vakavaa ja saamme Chiroakin varten kattavat liikutusohjeet, aloitamme heti huomenna kattavalla juoksutuksella.

Päivä saatiin kunnialla vietyä loppuun ja rutkasti köyhempinä, mutta kokemusta rikkaampina hyvästelimme Ingan ja Bertin heidän matkatessaan seuraavaa tallia kohti.

Viikko 12/2017 » Ikävä tulee

Kukkokaan ei ollut vielä kiekaissut kun porhalsin jo päättäväisesti tallin ovista sisään. Muutama hevonen nosti päätänsä unenpöpperössä ja hörähti huomenet samalla kun viskasin jokaisen kuppiin aamuruuat. En ollut saanut enää nukuttua, enkä malttanut pysyä kotonakaan enää. Hevosten ruokailun aikana puhdistin muutamat suitset ja viikkasin pikkuhiljaa käytöstä poistuvia talviloimia takaisin kaappeihin. Pulkka lähtisi tänään iltalautalla kohti Stall Sjöholmaa, ja seuraavan kerran tulisi takaisin Mandelbackeen, ratsutettuna ja kisauransa aloittaneena, kahden vuoden päästä. Talli totisesti tulee hiljentymään Pulkan lähdön myötä, mutta ei onneksi pitkäksi aikaa. Uudet varsat syntyvät alkukesästä ja pitävät meidät varmasti yhtä kiireisinä kuin Pulkka nämä ensimmäiset kolme vuottansa.

Silitin Pulkan otsaa karsinan kalterien raosta kun Milja porhalsi talliin aamutakissansa. "Tyylikkäät vaatteet sulla, meinasitko lähteä rannalle ratsastamaan vai?" Vinoilen Miljalle ja totean heti perään hevosten olevan jo ruokittu. "Tota urpoa tulee kyllä ikävä", Milja huokaisee samalla kun katsomme molemmat Pulkan kaunista irvistystä. Herra nauttii huomiosta suunnattomasti ja esittelee selkeästi parhaimpia ominaisuuksiaan. "Täytyy vaan yrittää muistaa, et Pulkka ei oo mikään perus pullamössöponi. Ei me saatais sitä ikinä yhtä hyvin ratsutettua ja valmisteltua kisakenttiä varten kuin Disa. Ja mä ihan oikeesti haluun nähä joskus meillä täällä kokonaisen lauman Pulkan varsoja. Eihän sille viitti ees laittaa tammoja jos sillä ei oo kunnollisia kisatuloksia." Milja ei vastaa minulle mitään, mutta tiedän hänen olevan samaa mieltä.

Päivä kuluu Pulkan tavaroiden pakkaamisen ja muiden hevosten ratsastamisen merkeissä ja kuin huomaamatta onkin jo aika lähteä ajamaan Pulkan kanssa satamaa kohti. Milja on päättänyt jäädä vahtimaan tallia siksi aikaa kun itse käytän kaksi päivää Pulkan kuljettamiseen. "Moikka nyt sitten, oo kiltisti siellä. Mä tuun katsomaan sua pian." Pulkka tuuppaa Miljaa käsivarteen ja jos ei ymmärrä niin ainakin taitavasti esittää ymmärtävänsä mitä Milja on sille juuri sanonut.

Viikko 35/2016 » Se on täällä!

Iran tiineyden toteamisen jälkeen päivät ovat suorastaan madelleet eteenpäin odotellessamme pienen varsan tuloa maailmaan. Iran käytös pysyi normaalina koko tiineyden ajan. Viimeiset pari viikkoa olemme tuijottaneet varsakameran ruutua, jos ei ole ollut muuta tekemistä. Ja välillä silloinkin, kun sitä on ollut.

Kuudelta aamulla herään tutun biisin säveliin, kun puhelin pärähtää soimaan. "Nyt se tapahtuu!", huutaa päivystysvuorossa ollut Kati luurin toisessa päässä niin, että korvissani soi. Olen hetkessä ylhäällä ja toisessa olen jo hyvää vauhtia matkalla talliin.

"Sä myöhästyit. Varsa tuli ulos sellasella vauhdilla, että se oli jo puoliks pihalla kun ite ehdin tähän", Kati totesi, kun kävelin käytävää pitkin Iran karsinan luo. "No hitsi. Mut ainakin ehdin näkemään sen ensiaskeleet, eikös?" Jännittyneenä kurkistin karsinaan. Siellä Iran vieressä makoili suloinen ruunikko orivarsa. "Voi miten ihana se on! Mitä luulet, tuleekohan siitä kimo?" "Kyllä mä uskon niin. Mä muuten keksin tälle jo nimenkin. Eiks M.B. Acapulco III oliskin täydellinen?" "No todellakin on!" totesin heti.

Noin puolen tunnin kuluttua varsa alkoi pyrkiä jaloilleen. Usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen se kuitenkin lopulta seisoi ylpeänä omilla jaloillaan. Ja pian se joi ahnaasti. "Pulkasta tulee kyllä varmasti hieno ori", totesin Katille katsellessamme suloista näkyä. "Täh, mikä Pulkka? Siksikö aattelit tätä kutsua?" "No en mä parempaakaan keksiny. Keksitkö ite?" Vielä hetken aikaa tuijotimme varsaa haltioituneina kuunnellen varsan maiskutusta ja muiden hevosten rouskutusta, kunnes totesimme, että oli aika ryhtyä päivän töihin.