Valokylän Lettukestit

"Lettu! Eipäs mennä minnekään!" Yritän tarrata kiinni tamman jouhista viimeisenä epätoivoisena tekona ennen kuin se liukenee paikalta. "Harmi ettei sulle suotu yhtä runsasta jouhimäärää kuin isälles", jupisen raudikon ravatessa korvat pystyssä kauemmas. Ravistelen kaurasankoa uudelleen ja toivon tempun toimivan vielä. Olen yrittänyt taas luvattoman kauan saada Lettua kiinni, mutta neiti on sitä mieltä, että tänäänkin olisi kivempi vain jekkuilla. Kohta nenänvarteeni putoaa sadepisara. Se tästä vielä puuttuikin. Vilkaisen ylös ja toivon, että tamma antaisi kiinni ennen kuin taivas repeää...

Lettu osaa halutessaan olla mukava ja yhteistyöhaluinen, mutta läheskään aina se ei sitä ole. Hoitotoimenpiteiden ajaksi sille on syytä antaa jotain muutakin puuhaa kuin paikallaan tönöttämisen, sillä muuten se säätää ja puuhailee omiaan niin, että saat itsekin hyöriä minkä ehdit, jotta saat varmasti suittua pölyt joka kohdasta pois. Yleisesti sanottuna yksi hyvä kikka saada tamma rauhoittumaan paikoilleen on rapsutukset, mitä Lettu rakastaa, mutta on tietysti aika hankalaa samaan aikaan hoitaa ja varustaa, kun vähintään toinen käsi on poissa pelistä.

On ihmeellistä millainen määrä energiaa, voimaa ja vauhtia mahtuu näin pieneen hevoseen. Pellolla ja meren rannalla rallitellessa moni Mantsun hevosista häviää Letulle 6-0. Tamma on aivan elementissään saadessaan mennä täysillä. Siksi kouluratsastus onkin sille yleensä vaikeaa. Ei siis siksi, että tehtävät olisivat jotenkin hankalia, mutta tamman harmiksi niitä ei voi vaan paahtaa menemään. Kunhan samaa kuvioita ei jää hinkkaamaan liian pitkäksi aikaa, on mahdollista pitää Letun mielenkiintoa hyvin yllä ja tamma taipuu kohtaloonsa. Esteradoilla tämä tykinkuula loistaa, kunhan ratsastaja on tarkkana lähestymisien kanssa (vauhdin säätelyn lisäksi), jotta itse pysyy kyydissä. Yli-innokas Lettu nimittäin saattaa valita erittäin mielenkiintoisia ponnistuspaikkoja, jos pääsee itse niihin vaikuttamaan.

Kertomuksia vuosien varrelta

Viikko 12/2022 » Lettukestit Mantsussa

"Vispilä alkoi lähestyä omaa siitosuransa päätöstä, mutta vielä sen viimeisiin varsoihin keksin yhdistää ikiliikkujani uudenkarheaan taskurakettiini, Lemmikkirölliin. Takaisin näin ollen varsan pienkokoisuuden, ja tietäisin suunnilleen, mitä odottaa Vispilältä periyttäjänä. Luonteelta odottelin jotain yhtä vikkelää kuin vanhemmistaan. Sen suurempia en varsalta vaatinutkaan, ja kun se kevään korvilla mätkähti karsinan pahnoille ja ponnahti miltein samantien takaisin koivilleen, en voinut kuin myhäillä ennustajankykyjäni.

Röllin ja Vispilän varsa on oikea pieni voimalaitos pienessä ponissa, sillä virtaa riittää koko Valokylän edestä. Eli virta potenssiin kaksi, vähän kuten uumoilinkin. Säntäilyn ja säheltämisen ohella olen jotenkuten ymmärtänyt varsan sielunelämän päälle ja todennut, että voin myydä sitä ehkä ennemmin korostaen sen muuten mukavaa ja mutkatonta luonnetta, sillä sitäkin tämä tuhatjalkainen formula on, aina silloin, kun sen tuurilla saa kiinni. Ja ai niin, joku oikein taitava ratsastaja saa varmasti tulevaisuudessa käännettyä ponin nokan kohti onnistuneita esteratoja ja maastopätkiä, miksei kouluratojakin, jos pisteitä ropisee eniten laukkaosuuksista." - Letun kasvattaja Anja Pulska

Oli se ja sama mitä Anja Pulska kertoisi varsasta, olin jo päättänyt, että tämän minä haluan. Olen aina ollut sitä mieltä, että ponikokoisia suomenhevosia ei voi koskaan olla tallissa liikaa. Alkuaikoina jopa haaveilin siitä, että Mantsussa olisi kasvatettu pelkästään pienversioita. Mutta siinä vaiheessa oli jo syntynyt lähes 160 senttinen Hiisi, joten sataprosenttiseksi piekkarikasvattajaksi ei olisi voinut enää itseään kutsua. Niinpä se haave sitten jäi, mutta P-suunnan hevosia ei silti ole tallista puuttunut. Eikä loppuakaan näy, kun iloista joukkoa saapui Valokylästä täydentämään pienimmistä pienin Lettu.