On kaunis aamu, taivaalla ei näy pilviä ja aurinko yrittää kovasti lämmittää pakkasilmaa. Idyllin rikkoo vain naamaani kiinni jäätyvät räkävanat kun kävelen happea haukkoen kohti Enzon tarhaa. En ole koskaan tykännyt pakkasesta eikä Enzokaan. Se tulee samantien tarhan portille ja sinkoaa tarhasta ulos ennenkuin olen edes ehtinyt kiinnittämään riimunnarua sen riimuun. Kiroilen rumasti ja pyydän heti anteeksi kielenkäyttöäni Enzolta. Enzo tuuppaa minua voimalla käsivarteen ja päästän uudestaan ilmoille rumia sanoja. Tällä kertaa en pyydä anteeksi.
Tallin käytävällä riisun Enzolta sen toppaloimen ja harjaan orin muutamassa minuutissa ratsastuskuntoon. Heitän Enzon selkään satulan sijasta vikellysvyön ja talutan ympärilleen kummasti pälyilevän orin kentälle. Enzossa on tänään taas ylimääräistä virtaa pakkasen takia ja juoksutankin siltä enimmät energiat pois ennenkuin päätän itse kiivetä sen selkään.
En saanut ketään avukseni kentälle joten joudun ottamaan riskin ja antamaan Enzon hölkötellä vapaana samalla kun itse harjoittelen uusia vikellysmuuveja sen selässä. Muksahdan alas selästä vain kolme kertaa tunnin kestäneiden harjoitustemme aikana ja olen tähän oikeastaan aika tyytyväinen. Viime kerralla tulin avustajasta huolimatta seitsemän kertaa alas. Ehkäpä ensi kerralla selviän yhdellä tipahtamisella?
