Milja ratsasti Kuiskulla rauhallisella, metsäisellä ratsastustiellä käyntiä, minä kävelin perässä. Olimme menossa kohti maastoesterataa, sillä ratsukon kanssa olisi tarkoitus tänään treenailla hyppyjä metsässä. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, ja lämpömittari olikin näyttänyt liki kolmeakymmentä astetta. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan pirteää Kuiskua, joka tepasteli tiellä tomeran näköisenä.
Ensimmäisenä esteenä hetken ravailun ja laukkailun jälkeen otimme perinteistä vettä, siihen yhdistettynä kahta estettä. Ensimmäinen este, tukki oli sijoitettu niin että hypystä laskeuduttiin suoraan veteen, toinen este oli vedessä. Kuisku laukkasi liiankin innokkaasti, ja Milja sai tosissaan himmailla tammaa sen rynnätessä tukille vauhdilla. ”Ota vaan reippaasti kiinni jos se ei meinaa kuunnella ja käännä pois jos tuntuu et ei oo lapasessa! Ei oo kiva sit jos se hyppää huonosta paikasta ja ootte molemmat nurin tuolla vedessä”, muistutin Miljaa. Ratsastaja sai aluksi ohjata hevosen esteille ravissa, jos laukassa tuleminen tuntui yhtään epäilyttävältä. Ravista Kuisku hyppäsi hyvin, ja kohta esteitä saatettiin tulla jo laukassa. Ennen seuraavalle esteelle siirtymistä sekä ratsastaja että hevonen ottivat vähän vettä – Kuisku vesiesteestä ja Milja pullosta.
Toisena esteenä olivat portaat. Näillä Kuiskultakin vaadittiin enemmän keskittymistä ja voimanponnistuksia, jotta hevonen jaksaisi ylhäälle asti. Tamma tuli esteelle taas vauhdilla, mutta vauhti selvästi hyytyi portaita noustessa. Seuraavalla yrityksellä neuvoin Miljaa pitämään vauhdin kokoajan tasaisena, jotta voimia ei kuluisi muuhun. Loppuvalmennus sujui hyvin, ja lähdimme hyvillä mielin takaisin tallia kohti.
