Sain melkein sydänkohtauksen kun menin aamulla talliin ruokkimaan hevoset. Kuiskun ja Elli-emän karsinan ovi oli selällään, äiskä kökötti siellä kyllä edelleen tyytyväisenä, mutta pikkuvarsaa ei näkynyt missään! Kirosin mielessäni iltatallin tehneen henkilön (toim. huom. valitettavasti se olin minä), joka oli unohtanut sulkea oven kunnolla. Sydän syrjällään lähdin katsomaan ensin kaikki karsinat läpi, mutta kuten arvelinkin, kaikkien ovet olivat visusti kiinni kuten kuuluu. Ryntäsin pesukarsinan kautta satulahuoneeseen, jossa kurkkasin myös kuivaushuoneen, mutta missään ei ollut jälkeäkään Kuiskusta. Myös toimisto ja rehuvarasto (yllättävää kyllä) olivat siinä kunnossa kun ne oli edellisiltana jäänyt.
Viimeinen oljenkorteni oli oleskeluhuone, koska ei tamma olisi mitenkään voinut päästä tallista pihalle. Päästessäni ovelle huomasin, että se olikin hiukkasen raollaan. Ja voi kuinka suloinen näky siellä minua odottikaan. Kuisku oli löytänyt nukkumapaikan sohvalta ja siellä se nyt onnellisena tuhisi. Jännä miten se olikaan sinne löytänyt tiensä. Ilmeestä päätellen tamma olisi mielellään jatkanut uniaan, mutta ilkeä täti se vaan tuli herättämään. Mutta taisi Kuiskulla olla jo vähän nälkäkin, sillä emän luo päästessään se suunnisti oitis maitobaariin.
Tämä kaikki kesti ehkä kokonaisuudessaan viisi minuuttia, mutta minusta se tuntui ikuisuudelta… Onneksi neiti löytyi, eikä mitään ollut sattunut.
