Pilkkihaalari, talvisaappaat ja liikaa kerrospukeutumista ovat talvivalmentajan vakiovarusteet. Seisoin kentän keskellä kirkkaana talvipäivänä seurailemassa Pulmun ja hänen holsteintammansa Kitin verryttelyä. Kirkas talvipäivä oli toki kaunis, mutta myös kylmä ja ratsastajakin oli verhoutunut päästä varpaisiin paksuun vaatekerrokseen. Kitin hengitys huurusi tamman ravatessa kentällä rentona ja rauhallisena. Alkuun uuden ihmisen läsnäolo oli hieman hermostuttanut tammaa, mutta olin kehottanut Pulmua vaikka lauleskelemaan hevoselle ja hiljalleen Kiti oli rentoutunut etenemään tätä letkeää ravia, jota se nytkin esitteli uralla.

Kädellä viitaten kutsuin Pulmun kentän keskelle kuuntelemaan ohjeitani tehtäviä varten. Keskustellessamme tammasta ja sen kaipaamasta valmennuksesta olin kuullut, että Kiti oli loukannut jalkansa muutama kuukausi sitten. Ratsastaminen onnistui kyllä, eihän valmennusta muuten olisi edes pidetty, mutta olin silti koettanut suunnitella tehtävät niin, ettei tammalle aiheutuisi turhaa rasitusta kinttunsa kanssa. Tehtävät tehtäisiin pääasiassa käynnissä, osin myös ravissa.

Lisättyjen askellajien ratsastaminen ei ollut Kitille ja Pulmulle ongelma, pääsin ihailemaan hyvää venytystä ja liikettä takaosalta ja selältä. Vaikka tamma meinasikin jännittyä aika ajoin, kun Pulmu yritti ratsastaa sitä liikaa, asia korjaantui kun huomautin, että eiköhän se hevonen kävele ihan omin jaloinkin. Koottujen askellajien – ravin ja käynnin – kanssa ongelmia ilmeni enemmän. Tamma vastusteli kokoamista ja ongelma oli jälleen sama. Pulmu meinasi alkaa ratsastaa tammaa liikaa etenkin jalalaan, mikä taas ahdisti Kitiä, eikä se tietenkään halunnut koota, lisätä tai mitään muutakaan siinä mielentilassa. Kehotin Pulmua antamaan avun, laskemaan vaikkapa kolmeen mielessään ja toistamaan avun tarvittaessa.

Tällä reseptillä Kiti pääsi rentoutumaan ja sen korvat kääntyivät takakenoon kuuntelemaan ratsastajan ohjeita. Kimon liike oli miellyttävää katsella ja ratsukon yhteistyö pelasi hyvin. Kotitreeneissä kehotin kiinnittämään huomiota siihen, ettei Kitiä jäisi vahingossa ratsastamaan liikaa, jotta herkkä tamma ei ahdistuisi.

Siitä oli jo melkein kuukausi, kun olin viimeksi nähnyt Pulmun Kiti-tamman selässä. En tiedä, olisiko minun pitänyt olla iloinen heidän puolestaan vai kateellinen, mutta ratsukko oli selvästi entisestään kouliintuneet ja minun ei auttanut muu kuin alkaa suunnittelemaan heille viime kerrasta vaativampaa treeniä. Tällä kertaa olin kuitenkin iloinen siitä, että pakkasta ei ollut läheskään niin paljon, mutta toki pieni lumipyry toi omat pienet hankaluutensa asioihin. Kiti vaikutti varsin rauhattomalta ja Pulmu joutui tuon tuosta tyynnyttelemään sitä taputuksilla ja rauhoittavilla sanoilla. Tamma tuntui aina hetkellisesti rauhoittuvan, mutta vaikutti olevan kuitenkin koko ajan varpaillaan. Takaosankäännökset sekä avo- ja sulkutaivutukset menivät hieman pipariksi Kitin hötkyillessä ja sen ratsastaja joutui tuon tuosta keskittymään enemmänkin hevosen tyynnyttelyyn kuin varsinaiseen tehtävään. Kävelin heidän luokseen huppu korvissa ja pystyin vain toivomaan, että minun läsnäoloni saisi aikaan edes jonkinmoista positiivista vaikutusta. Onnekseni olin oikeassa, Kiti tuntui aavistuksen rennommalta, mutta tarvitsi edelleen myös hiukan minun tukeani vääntyessään aavistusta hankalampiin liikkeisiin. Lopulta palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja pystyin taas huomaamaan, kuinka nopeasti oppivan hevosen kanssa olinkaan tällä hetkellä tekemisissä. Pulmukin huokaisi helpotuksesta ja alkoi hänkin rentoutumaan ihan urakalla. Vastalaukan osalta ei tälläkään kertaa ollut minulla mitään pahaa sanottavaa, eikä laukanvaihto käynninkään kautta saanut edelleenkään Kitiä huonoon valoon. Halusin ratsukon vielä valmennuksen loppuun vielä kertaalleen palaavan avo- ja sulkutaivutusten pariin, koska eihän nyt kertausta ikinä voinut olla liikaa. Jälleen Kiti oli hieman turhan epävarma, mutta Pulmun kannustavalla ratsastustyylillä se kuitenkin teki tehtävät loppuun asti. Kyllä vain, tälläkään kertaa Kiti ei tuottanut minulle pettymystä!

Tammikuinen kirpakka pakkanen sai minut kipristelemään varpaitani, vaikka minulla oli paksu kerros vaatetta päällä. Olin hetki sitten saapunut pitämään valmennusta Pulmulle ja tämän hosteinintammalleen, Kitille. Tamman hengitys höyrysi sen edetessä hyvin pidetyllä ulkokentällä ilmavasti ja ravatessa keskitahdissa minun ohjeitteni mukaan ja sen selässä istuvan naisen pyynnöstä. Hypin hiukan paikallani pitääkseni itseni lämpimänä ja ratsukkoa siirtymään suoraan ravista pysähdykseen, siitä pariin peruutusaskeleeseen ja nostamaan taas ravin. Oli mukava katsella, kuinka pari pelitti hyvin yksiin ja ihan oikeasti onnistui siinä, mitä teki. Olin nähnyt paljon ratsukoita, joiden kanssa ihan oikeasti joutui tekemään töitä ja se myös näytti siltä, mutta Kitin ja Pulmun yhteistyö vaikutti niin vaivattomalta. Vaikka varmasti liikkeet eivät syntyneetkään ihan itsestään, Pulmu antoi niin ymmärtää lähes huomaamattomilla avuillaan. Ratsukko siirtyi käskystäni käyntiin ja alkoi perehtymään kunnolla pohkeenväistön saloihin. Tamma vaikutti hiukan epävarmalta askeltensa suhteen, mutta Pulmu käytti oikeaoppisesti pidätteitä ja pohkeitaan, eikä minun tarvinnut kuin antaa pieniä ohjeita. Toisella pitkällä sivulla väistöt menivät jo paljon sulavammin ja mielestäni olikin jo aika siirtyä laukkatehtävien pariin. Kiti oli selvästi samaa mieltä ja nostikin reippaan laukan heti, kun se tunsi Pulmun pohjeavut. Keskilaukka löytyi luontevaan tapaan sekin ja ei se minkäänlaisena yllätyksenä tullut, että vastalaukka kiemuraurallakin onnistui ilman, että minun tarvitsi asiaan liiemmin puuttua. Vaikka pakkanen oli arvioni mukaan kivunnut jo lähemmäs kahtakymmentä, Kitillä oli jo hiki pinnassa ja se kertoi ahkerasta työskentelystä. Pulmu vaikutti jo hiukan kylmäiseltä, joten katsoin parhaakseni antaa heille luvan omatoimisiin loppuverryttelyihin. En kuitenkaan kylmästä huolimatta poistunut vielä kentältä, vaan jäin hiljaa seisomaan paikoilleni ja ihastelemaan tuota huurteen valkaisemaa, jo entuudestaan vaalea, tammaa.