Kuisku täyttää pian kolme vuotta ja ikänsä puolesta se olisi valmis kilparadoille. Muuten ei sitten ollenkaan. Tamman kanssa on työskennelty toistaiseksi vain maasta käsin. Monipuolisesti ja usein, mutta maltillisesti. Tähänastisista treeneistä Kuiskun mielestä parasta on ollut hyppääminen. Pikkuhiljaa tammaa aletaan totuttaa satulaan ja ratsastajaan. Mikäli ratsukoulutus etenee hyvään tahtiin, osallistumme 3-vuotiskaudella suomenhevosvarsojen arviointiin, muussa tapauksessa vasta nelivuotiaana, sillä arvostelu sisältää myös ratsastuskokeen. Kuisku on ilmoitettu muutamiin näyttelyihin, joista toivomme tamman saavan kantakirjakelpoisuuden.

Kuisku pääsi näyttelyiden makuun jo alle vuoden ikäisenä, vaikka se ei suinkaan ollut tarkoitus. Ja kuten ehkä arvata saattaa, tamma hoiti sen omalla tyylillään. Eihän niissä oikeasti juosta vapaana ja minne sattuu, vaan nätisti taluttajan vierellä ja yleensä ympäri kolmionmuotoista rataa.

Yks kaks eräänä päivänä silmiini sattui match show -kutsu ja ajattelin heti, että tuonne voisi ilmoittaa Kuiskun. Valmistautumisaikaa oli vähän, mutta ehkä me silti selviäisimme. Varsinkin kun kyseessä oli hyvin pieni tapahtuma, korkeintaan vain viisitoista osallistujaa.

Tänään tapahtumapäivä sitten koitti ja aamu alkoi yllättävän hyvin. Kuisku on ollut viimeiset pari päivää oikea riiviö, joten nyt sen asiallinen käytös oli iloinen yllätys. Pääsimme siis turvallisesti perille ja tamma tuli reippaasti trailerista ulos. Viereemme oli sattumalta parkkeerannut nuori nainen suomenhevosruunansa kanssa. Oli hänellä myös trakehnerori mukana. Kuisku olisi heti halunnut tehdä lähempää tuttavuutta näiden kahden miehen kanssa, mutta katsoin parhaaksi pysyä kauempana.

Meidän vuoromme oli aika loppupäässä. Päivä jatkui yhtä hyvänä kuin oli alkanutkin ja olin aivan ihmeissäni, miten hienosti Kuisku käyttäytyi, olivathan treenit kotona menneet milloin milläkin tapaa päin mäntyä. Mutta nyt tamma oli kuin ”kato äiti, kyllä mä osaan!”. Ja niinhän se osaa, jos vain haluaa. Lopulta kävi niin, että Kuisku sijoittui toiseksi jääden kakkoseksi komealle shetlanninponiorille. Kuisku sai tuomarina toimineelta Fridalta seuraavanlaisen kommentin: ”Erityisen kaunis pää ja lempeä ilme!” Kiitos Fridalle mukavasta tapahtumasta!

Kuisku on tänään ensimmäistä päivää erossa emästään ja mitä tässä on nyt tullu pari tuntia seurattua, niin ei sillä tunnu juuri olevan äiskää ikävä. Ensimmäiset viisitoista minuuttia se oli vähän eksyksissä ja hirnui pari kertaa, mutta sitten se rauhoittui omiin puuhiinsa. Elli sen sijaan on ottanut homman raskaammin, mutta nyt sekin alkaa olla jo rauhallisempi, vaikka tasaisin väliajoin lastaan vielä huuteleekin.

Kuisku pääsi tutustumaan lähemmin parkkipaikalla ihmetystä herättäneeseen outoon vekottimeen, jonne tallin hevoset joskus katoavat. Kun hevoset ovat kyydissä, vekotin lähtee liikkeelle, kun toinen häkkyrä kiinnitetään sen eteen. Jossain vaiheessa tämä outo yhdistelmä palaa takaisin tallipihaan ja yleensä myös siellä olleet hevoset ovat tulleet takaisin. Toisinaan paluuseen voi kulua parikin päivää.

Vielä Kuisku ei päässyt selvittämään minne se härveli oikein aina menee, mutta tamma kävi tutustumassa miltä sisällä näyttää. Ihan helposti se ei kuitenkaan käynyt. Ensin oli tutkittava koko härveli ulkopuolelta jokaista yksityiskohtaa myöten. Välillä oli haettava turvaa äidin luota, joka seurasi uteliaana varsansa touhuja. Kun tutkimukset olivat siltä erää valmiit, laskettiinkin yhtäkkiä takaosasta yksi seinä maahan. Sekös aiheutti taas lisää ihmeteltävää. Mutta Kuisku alkoi tutkia sitäkin innokkaasti ja pian tamma jo asteli lastaussiltaa pitkin traileriin. Aika pian se kuitenkin peruutti alas. Mutta koska Kuisku näytti nyt olevan rento, eikä pelokas tai järkyttynyt, päätin, että tämän päivän harjoittelu olisi hyvä lopettaa tässä vaiheessa, kun mieli oli kaikilla hyvä. Tästä olisi taas hyvä jatkaa seuraavalla kerralla.