Tänään tiemme vei kohti Pikkumyllyn tallin talviriehaa, joissa kilpailtiin myös söpöysnäyttelyn ja kouluratsastuskilpailuiden merkeissä. Söpöysnäyttelyyn olin ilmoittanut tietysti meidän söpöläisen Mahtiksen ja koulua oli tarkoitus mennä vääntämään pitkästä aikaa Kuiskun kanssa. Matka sujui Mahtiksen satunnaisia paukutteluja lukuunottamatta hyvin ja ehdin jopa ihailla kauniita lumisia maisemia. Myös perillä odotti ihastuttava näky, sillä Pikkumyllyn talli sijaitsee peltojen, metsikköjen ja järvien keskellä.

Saapuessani perille katsoin kauhistuneena lähtölistoja, sillä minulle jäisi todella vähän aikaa valmistella Kuiskua koulurataan Mahtiksen näyttelyn jälkeen. Niin sanottujen normaalien hevosten kanssa aikataulu olisi varmasti ollut ihan mukiinmenevä, mutta näiden kahden katastrofin kanssa ei. Toimiin oli joka tapauksessa ryhdyttävä, niinpä otin Mahti-herran ulos, harjasin kuljetuksen tuomat pölyt pois ja tein viime silauksen parhaani mukaan orin tanssahdellessa paikallaan. Aika kului nopeasti, sillä pian oli jo meidän vuoro astua kehään. Manasin sitä, etten ollut ottanut ketään kaveria mukaan, sillä aloin jo stressata sitä miten ehtisin saada Kuiskun kuntoon. Tämä taas vaikutti Mahtiin, joten eihän meidän esiintymisestä meinannut tulla mitään, kun orikin oli levoton.

Pääsimme kuitenkin kunnialla (eli yhdessä, eikä erikseen) poistumaan kehästä ja kiiruhtamaan Kuiskun luo. Siinä odotellessa kutsua takaisin kehään, ehdin hyvin laittaa tammaa kuntoon. Sitten pitikin jo rynnistää takaisin kehään kuulemaan, että olimme sijoittuneet peräti neljänneksi! Ja Mahti sai myös tilaisuuden tukkajumala -maininnan. Tuomarina toimineelta Cynorialta saimme seuraavanlaista kommenttia: ”Hieman erikoisempi ilmestys; voikko suomenhevonen! Hieno hevonen, upea väritys ja mahtavat jouhet. Ehdottomasti päivän upein harjakuontalo. Esiintymisessä voisi olla parantamisen varaa, ori oli aika levoton ja esittäjällä oli siinä pitelemistä.” Tilanteeseen nähden hyvä suoritus siis, mutta enpä ehtinyt sitä kauemmin analysoimaan, sillä nyt oli jo kiire verryttelemään Kuiskua.

Kuten olin jo ehtinyt pelätäkin, en millään ehtinyt saada tammasta suurimpia höyryjä pois. Niinpä kouluradalla suorituksemme oli melkoista sähellystä ja vauhtiakin aivan liikaa. Yllätys oli suuri kun kuulin, että emme jääneetkään luokan hännille, vaan olimme lopulta kuudensia. Osallistujia oli luokassa yhdeksän. En ole ylpeä tämän päivän suorituksista, mutta saatiinpahan viedä kotiin ainakin tämä ”tilaisuuden tukkajumala”. Ja ensi kerralla otan ehdottomasti jonkun mukaan kaveriksi, ettei päivä menisi stressiksi ja juoksuksi! Tämän piti olla vain rento talvinen tapahtuma, mutta se jäi nyt tällä kertaa meidän kohdalla toteutumatta. Maukkaita tarjoiluita täytyy kyllä vielä tähän loppuun kehua!

”Eiköhän pakata ponit mukaan ja suunnata kohti Pullista?”, luki eräänä päivänä Ratsutalli Pakkopullan foorumilla. No tottahan toki! Kyseessä oli kutsu pulkkaratsastuskilpailuihin. Kisapäivän aamuna minä pakkasin mukaani peräti kaksi otusta, en tosin yhtäkään ponia. Mahti olisi kyllä voinut mennä ponista. Tämä nuori herra lähti mukaan vain seuraponiksi ja tietenkin siksi, että sen vieroitusikä ei ole vieläkään koittanut. Varsinainen kilparatsuni olisi kuitenkin Kuisku.

Vaikka tämä kaksikko ei ole enää aikoihin juuri toistensa seurasta välittänyt, aiheuttivat ne Pulliksessa melkoista draamaa. Jostain kumman syystä Mahti alkoi hirnua sydäntäsärkevällä äänellä Kuiskun astellessa ulos trailerista ja pois varsan näkyvistä. Olin ajatellut pitää oria trailerissa sen aikaa, että saan hoidettua Kuiskun kuntoon, mutta kun tamma alkoi hermostuneesti vastailla pojalleen, oli pakko ottaa Mahtikin ulos, jotta saataisiin rauha maahan. Olemme pysytelleet visusti kotona oikeastaan koko tämän Mahtin varsa-ajan, joten kun tasainen arki vaihtui outoon ympäristöön ja kilpailuhenkeen, aiheutti se emän ja varsan käytöksessä käänteen.

Se aiheutti myös mielenkiintoisia käänteitä suoritukseemme. Koska kyseessä oli nopeuskilpailu, olin tietysti etukäteen Kuiskun vauhdikkuuden tietäen ajatellut, että tämä olisi helppo nakki. Mutta kuinka käy, kun yhtäkkiä pitääkin huolehtia samaan aikaan varsasta. Lähtö oli tahmea, sillä tamma jäi miettimään mennäkö vai eikö. Hetken jo pelkäsin, että se lähtee Mahtiksen luo, mutta sitten se saikin ajatuksesta kiinni ja syöksyi eteenpäin. Alkutahmeuksien takia aikamme ei tietenkään ollut parhaimmasta päästä, mutta pääsimme kuitenkin lopulta maaliin. Meidän jälkeemme oli vuorossa vielä monen monta suorittajaa ja lähes koko ajan sijoituksemme tippui. Lopulta olimme puolen välin huonommalla puolella, sillä sijoituimme viidenneksitoista osallistujia ollessa kaksikymmentä kolme.

Jos ei muuta, niin ainakin Mahti sai tällä reissulla ensikosketuksen ulkomaailmaan. Tästä eteenpäin se toivottavasti pääsee reissaamaan vähän useamminkin ja pari-kolmevuotiaana sen kanssa on tarkoitus suunnata suomenhevosten varsa-arviointiin, joten kokemus on pelkästään hyvästä. Kuiskukin pääsee taas pikkuhiljaa kisailemaan erinäisissä kissanristiäisissä. Ja jossakin vaiheessa se on taas tarkoitus astuttaa.

Ainakin sen asian kohdalla, että Mahti ja Kuisku ovat kumpikin selvinneet erinomaisesti vaikeasta varsomisesta. Mutta mitä muuten tähän nuoreen villivarsaan tulee, luulen, että saamme sen kanssa kokea tulevaisuudessa tämän tästä sydämentykytyksiä ja hermoromahduksia. Se on välillä varsinainen kiusankappale ja Kuiskukin näyttää siltä, että se haluaisi jo päästä pojastaan eroon. Mahtia ei juuri emänsä rinnalla näe, vaan se on tekemässä tutkimusretkiä milloin missäkin. Toisinaan sitä on saanut etsiä kissojen ja koirien kanssa tallin mailta. Vieroituksen taidamme hoitaa tällä kertaa kertarysäyksellä, sillä en usko, että siinä on tämän kaksikon kanssa minkäänlaista ongelmaa, kun ne eivät muutenkaan ole kovinkaan riippuvaisia toisistaan. Kuisku saa kuitenkin kärsiä vielä ainakin parin kuukauden verran, sillä sitten Mahti on puolen vuoden ikäinen.

Kuiskun varsominen käynnistyi tammikuun kuudentena päivänä klo 23.30 jälkeen aivan normaalisti. Mutta varsaa ei alkanutkaan kuulua. Ei muuta kuin soitto päivystävälle eläinlääkärille. Odottavan aika oli pitkä, etenkin kun eläinlääkäri oli tulossa aivan toisesta päästä kylää. Hän oli ollut siellä auttamassa toisen tamman varsomisessa, mutta onneksi se homma oli jo suoritettu, joten hän saattoi lähteä matkaan heti.

Kuten epäilimmekin, varsa oli virheasennossa. Asento ei ollut parhaimmasta päästä, muttei myöskään niin paha, että se olisi vaatinut keisarinleikkauksen. Toimiin oli kuitenkin ryhdyttävä välittömästi, sillä kummankin hevosen henki oli vaarassa. Onneksi eläinlääkärillämme on rautainen ammattilainen ja hänen ansiostaan päivän ollessa vaihtunut jo seuraavaksi saimme toivottaa tervetulleeksi komean orivarsan maailmaan. Vielä ei kuitenkaan voitu huokaista helpotuksesta, sillä sekä Kuisku että varsa olivat todella heikossa kunnossa.

Eläinlääkäri tutki molemmat hevoset ja selvisi, että kaikesta huolimatta mitään suurempia vammoja tai ongelmia ei vaikeasta tilanteesta huolimatta ollut. Niinpä oli vain seurattava tilannetta ja toivottava parasta. Ensimmäiset maitonsa varsa kuitenkin sai tuttipullosta, sillä Kuisku ei ollut tarpeeksi vahva nousemaan. Pikkumies sen sijaan yllätti meidät nousemalla jo tunnin kuluttua syntymisestä omille jaloilleen. Lopulta kun muutamaa tuntia myöhemmin Kuiskukin viimein nousi, käveli varsa haparoivin askelin emänsä luo ja ryhtyi juomaan ahnaasti.

Molempia on nyt seurattu tarkkaan ja päivä päivältä Kuisku varsoineen ovat vahvistuneet. Kuisku ainakin alkaa olla jo entisensä, mikä on hyvä kun ottaa huomioon miten vilkas lapsi sillä oikein on. Se on varsinainen villivarsa. Huolet hevosen menettämisestä alkavat olla takanapäin, sillä nyt huolen aiheena on ennemminkin se, että mitä varsa seuraavaksi mahtaa keksiä emänsä tai jonkun muun pään menoksi. Ainakaan ei ole epäselvää keiltä se on geeninsä perinyt.