Kuisku on tänään ensimmäistä päivää erossa emästään ja mitä tässä on nyt tullu pari tuntia seurattua, niin ei sillä tunnu juuri olevan äiskää ikävä. Ensimmäiset viisitoista minuuttia se oli vähän eksyksissä ja hirnui pari kertaa, mutta sitten se rauhoittui omiin puuhiinsa. Elli sen sijaan on ottanut homman raskaammin, mutta nyt sekin alkaa olla jo rauhallisempi, vaikka tasaisin väliajoin lastaan vielä huuteleekin.

Kuisku pääsi tutustumaan lähemmin parkkipaikalla ihmetystä herättäneeseen outoon vekottimeen, jonne tallin hevoset joskus katoavat. Kun hevoset ovat kyydissä, vekotin lähtee liikkeelle, kun toinen häkkyrä kiinnitetään sen eteen. Jossain vaiheessa tämä outo yhdistelmä palaa takaisin tallipihaan ja yleensä myös siellä olleet hevoset ovat tulleet takaisin. Toisinaan paluuseen voi kulua parikin päivää.

Vielä Kuisku ei päässyt selvittämään minne se härveli oikein aina menee, mutta tamma kävi tutustumassa miltä sisällä näyttää. Ihan helposti se ei kuitenkaan käynyt. Ensin oli tutkittava koko härveli ulkopuolelta jokaista yksityiskohtaa myöten. Välillä oli haettava turvaa äidin luota, joka seurasi uteliaana varsansa touhuja. Kun tutkimukset olivat siltä erää valmiit, laskettiinkin yhtäkkiä takaosasta yksi seinä maahan. Sekös aiheutti taas lisää ihmeteltävää. Mutta Kuisku alkoi tutkia sitäkin innokkaasti ja pian tamma jo asteli lastaussiltaa pitkin traileriin. Aika pian se kuitenkin peruutti alas. Mutta koska Kuisku näytti nyt olevan rento, eikä pelokas tai järkyttynyt, päätin, että tämän päivän harjoittelu olisi hyvä lopettaa tässä vaiheessa, kun mieli oli kaikilla hyvä. Tästä olisi taas hyvä jatkaa seuraavalla kerralla.

Treenasimme tänään vaihteeksi kavioiden nostoa. Ajattelin ensin ottaa Kuiskun ja Ellin ”hoitopisteeseen”, jossa meillä yleensä hoidetaan myös kengitykset, mutta päädyin kuitenkin toiseen vaihtoehtoon, eli karsinaan. Siellä saimme nimittäin olla rauhallisemmassa ympäristössä, sillä kaksikon karsina on aivan tallin perällä.

Yllättävää kyllä Kuisku oli tosi rauhallisella ja kiltillä tuulella tänään. Liekö äiti antanut satikutia viime päivien karkailusta. Saimme nätisti kaikki jalat käytyä läpi ja tamma tuntui itsekin olevan ylpeä saavutuksestaan. Palkinnoksi Kuisku sai nauttia kunnon rapsutuksista.

Pikkiksessä oli tänään Pulmun järjestämät suokkinäyttelyt ja Kuiskunkin oli tarkoitus osallistua, mutta päätin lopulta jättää tamman ilmoittamatta, olihan tamma pikkuinen vielä. Mutta Kuiskupa päätti toisin ja päätti osallistua omine lupineen.

Viimeinen, eli ruunaluokka oli juuri päättymässä, kun Kuisku paukkasi paikalle. Pikkutamma oli ilmeisesti seurannut toimintaa tarhasta ja päättänyt, että nyt on mun vuoro mennä kehään. Ensitöikseen se asettui nätisti puomin kohdalle, mutta ei ehtinyt olla paikalla kuin muutaman sekunnin, kun jo ryntäsi kohti ensimmäistä kolmion törppöä. Askellaji vaan oli vähän väärä, sillä tarkoitus ei ollut esitellä pukkilaukkaa.

Toisellekin kierrokselle piti päästä, mutta se mentiinkin liitoravissa, eikä enää riittänyt kolmio, vaan nyt käytössä oli koko kenttä. ”Katsokaa kuinka nätti mä oon!” Lopulta Kuisku saatiin kiinni Sisun avulla, joka asettui varsan tien tukkeeksi. Poistuessamme kentältä tamma sai raikuvat aplodit, ehkäpä paremmat kuin mitä kuulimme BIS-kehän jälkeen.

Sain melkein sydänkohtauksen kun menin aamulla talliin ruokkimaan hevoset. Kuiskun ja Elli-emän karsinan ovi oli selällään, äiskä kökötti siellä kyllä edelleen tyytyväisenä, mutta pikkuvarsaa ei näkynyt missään! Kirosin mielessäni iltatallin tehneen henkilön (toim. huom. valitettavasti se olin minä), joka oli unohtanut sulkea oven kunnolla. Sydän syrjällään lähdin katsomaan ensin kaikki karsinat läpi, mutta kuten arvelinkin, kaikkien ovet olivat visusti kiinni kuten kuuluu. Ryntäsin pesukarsinan kautta satulahuoneeseen, jossa kurkkasin myös kuivaushuoneen, mutta missään ei ollut jälkeäkään Kuiskusta. Myös toimisto ja rehuvarasto (yllättävää kyllä) olivat siinä kunnossa kun ne oli edellisiltana jäänyt.

Viimeinen oljenkorteni oli oleskeluhuone, koska ei tamma olisi mitenkään voinut päästä tallista pihalle. Päästessäni ovelle huomasin, että se olikin hiukkasen raollaan. Ja voi kuinka suloinen näky siellä minua odottikaan. Kuisku oli löytänyt nukkumapaikan sohvalta ja siellä se nyt onnellisena tuhisi. Jännä miten se olikaan sinne löytänyt tiensä. Ilmeestä päätellen tamma olisi mielellään jatkanut uniaan, mutta ilkeä täti se vaan tuli herättämään. Mutta taisi Kuiskulla olla jo vähän nälkäkin, sillä emän luo päästessään se suunnisti oitis maitobaariin.

Tämä kaikki kesti ehkä kokonaisuudessaan viisi minuuttia, mutta minusta se tuntui ikuisuudelta… Onneksi neiti löytyi, eikä mitään ollut sattunut.

Aivan hetki sitten tuli haaveistamme totta, kun Pikkiksessä lainassa ollut Fiktion tamma Elli (Iki-Elene) varsoi aivan ihanan ruunikon tammavarsan! Itse odotin niin paljon varsan syntymää, että hypin innosta ainakin kymmenen minuuttia Pulmun pyöritellessä silmiä. Mutta ei hänkään voinut olla ihastelematta pikkutammaa. Itseasiassa Pulmu oli se, joka varsalle keksi nimen. Kaikenlaisia vaihtoehtoja tuli pyöriteltyä mielessä, mutta nyt, kun varsa viimein syntyi, oli selvää, että Kuiskuri se on.

Varsominen hoitui pikavauhtia, sellaista tahtia on tuskin missään ennen nähty. Ja itseasiassa laskettu aika olisi ollut vasta muutaman päivän päästä. Saa nähdä millainen vauhtiveikko Kuiskusta tulee, kun maailmaankin oli niin kiire tulla. Mutta Ellillä oli äidin tehtävät vielä hyvin takaraivossa – onhan sen edellisen varsan syntymästä on hieman reilu vuosi aikaa – niinpä uskalsin jättää kaksikon rauhassa tutustumaan toisiinsa, vaikka mieluusti olisin ihastellut niitä vielä tunnin jos toisenkin.