Tammikuinen kirpakka pakkanen sai minut kipristelemään varpaitani, vaikka minulla oli paksu kerros vaatetta päällä. Olin hetki sitten saapunut pitämään valmennusta Pulmulle ja tämän hosteinintammalleen, Kitille. Tamman hengitys höyrysi sen edetessä hyvin pidetyllä ulkokentällä ilmavasti ja ravatessa keskitahdissa minun ohjeitteni mukaan ja sen selässä istuvan naisen pyynnöstä. Hypin hiukan paikallani pitääkseni itseni lämpimänä ja ratsukkoa siirtymään suoraan ravista pysähdykseen, siitä pariin peruutusaskeleeseen ja nostamaan taas ravin. Oli mukava katsella, kuinka pari pelitti hyvin yksiin ja ihan oikeasti onnistui siinä, mitä teki. Olin nähnyt paljon ratsukoita, joiden kanssa ihan oikeasti joutui tekemään töitä ja se myös näytti siltä, mutta Kitin ja Pulmun yhteistyö vaikutti niin vaivattomalta. Vaikka varmasti liikkeet eivät syntyneetkään ihan itsestään, Pulmu antoi niin ymmärtää lähes huomaamattomilla avuillaan. Ratsukko siirtyi käskystäni käyntiin ja alkoi perehtymään kunnolla pohkeenväistön saloihin. Tamma vaikutti hiukan epävarmalta askeltensa suhteen, mutta Pulmu käytti oikeaoppisesti pidätteitä ja pohkeitaan, eikä minun tarvinnut kuin antaa pieniä ohjeita. Toisella pitkällä sivulla väistöt menivät jo paljon sulavammin ja mielestäni olikin jo aika siirtyä laukkatehtävien pariin. Kiti oli selvästi samaa mieltä ja nostikin reippaan laukan heti, kun se tunsi Pulmun pohjeavut. Keskilaukka löytyi luontevaan tapaan sekin ja ei se minkäänlaisena yllätyksenä tullut, että vastalaukka kiemuraurallakin onnistui ilman, että minun tarvitsi asiaan liiemmin puuttua. Vaikka pakkanen oli arvioni mukaan kivunnut jo lähemmäs kahtakymmentä, Kitillä oli jo hiki pinnassa ja se kertoi ahkerasta työskentelystä. Pulmu vaikutti jo hiukan kylmäiseltä, joten katsoin parhaakseni antaa heille luvan omatoimisiin loppuverryttelyihin. En kuitenkaan kylmästä huolimatta poistunut vielä kentältä, vaan jäin hiljaa seisomaan paikoilleni ja ihastelemaan tuota huurteen valkaisemaa, jo entuudestaan vaalea, tammaa.
