Erikoisluokan tuotokset

"Tuotosten arvosteleminen oli samaan aikaan ihanaa ja samaan aikaa melkoinen haaste; töitä luki ja katseli mielellään, mutta se järjestykseen laittaminen! Todella taitavasti, sujuvasti kirjoitettuja tekstejä sekä panostettuja, kauniita kuvia. Muutama tuotos erottui jo ensimmäisellä luku-/katselukerralla edukseen erinomaisella tehtävänannon ja Power Jump -teeman hyödyntämisellä. Huikea tuotosluokka, upeaa nähdä perinteikkäässä kilpailuissa näin suuri tuotosstarttimäärä!"

Pistetaulukko Näytä/piilota kilpailunumerot

Värikoodit pistetaulukossa ovat kategoriat, joihin tuomarit jakoivat tuotokset ennen tarkempaa pisteytystä.
Punainen (1 lisäpiste) = Power Jump ei tule tuotoksesta ilmi
Keltainen (2 lisäpistettä) = Power Jump tulee tuotoksesta heikosti ilmi / kisatunnelma ei välity / tuotos vaikuttaa nopeasti hutaistulta
Vihreä (3 lisäpistettä) = Power Jump tulee tuotoksesta ilmi / kisatunnelma välittyy heikosti / tuotos ei erotu edukseen
Sininen (4 lisäpistettä) = Power Jump tulee tuotoksesta hyvin ilmi / kisatunnelma välittyy / tuotos vaikuttaa panostetulta
Violetti (5 lisäpistettä) = Power Jump tulee tuotoksesta ilmi erinomaisesti / kisatunnelma välittyy onnistuneesti / tuotos on panostettu ja erottuu muista edukseen

1. 009Amelie Chaput (VRL-01436) - Vulst af Rid (120 cm)

(Inspiraationa sekä kuvaan että tekstiin Noma - Brain Power)

Tässä sitä nyt oltiin. Power Jumpin erikoisluokan verryttelyssä. Joka vuosi Amelie oli saanut kerättyä kvaalit kasaan osallistuakseen hänen kautensa kansainväliseen päätapahtumaan, ja joka vuosi hän myös jännitti aivan samalla tavalla. Sillä ei ollut väliä monesko osallistuminen tämä oli, millainen hevonen löytyi satulan alta tai kuinka hyvin kausi oli sujunut: viikonloppu oli aina yhtä kuumottava. Hyvällä tavalla, mutta silti vatsaa sopivasti kuristava ja hermoja kutkuttava.

Vitaliya Dzelzain istui taittotuolissa verryttelyalueen reunalla paksussa hameessaan pitsisen päivänvarjon alla. Nainen näytti sopivan nykypäiväiseen kisa-alueeseen yhtä hyvin kuin lokomotiivi luotijunavarikolle. Hän hymyili ja vilkutti ohitseen laukkaavalle Amelielle viuhkallaan: tuossa kangasmäärässä tuli varmasti kuuma sydäntalvellakin. Ratsastaja heilautti kättään takaisin, kääntäen sitten katseensa takaisin menosuuntaan.

Myös vastaan ratsastavalle Noralle Amelie nosti hymyn tervehdykseksi. Naisilla oli tunnetusti napit vastakkain, mutta samaa Dzelzainin tiimiähän tässä oltiin. Vastakaikua ei ystävälliselle eleelle kuitenkaan herunut, ja pieni kaihon ja kateuden aalto pyyhkäisi yli. Siinä tuo isin pikku kultamuru ratsasteli hevosella, Zirafella, joka olisi kuulunut Amelien alle… Voi Zira.

Kuin lukien ratsastajansa ajatuksia nakkasi Uula niskojaan ja painoi kaasua pohjaan. “Hei, mäkin olen täällä!” tuntui tamma vihjaavan. Amelie ravisteli katkeruuden harteiltaan ja haki fokuksensa takaisin: murehtia voisi myöhemminkin, mutta nyt oli kisa voitettavana.
Tai ainakin Nora Veronica Norrington... Amelie olisi tyytyväinen mikäli vain sijoittuisi paremmin kuin tallitoverinsa.
Nainen oli naiselle susi.

***

Amelie steppasi Uulan kanssa odottamassa vuoroaan edeltävän ratsukon kiitäessä pitkin kenttää. Brunette painoi vielä viime hetkellä rataa mieleensä: missä oli tilaa pistää vähän höpinää tötteröön, missä piti kasata vieteriin ponnua, missä piti panostaa extratarkasti siistiin käännökseen. Vitosesteelle oli tiukka lähestyminen, piti vahtia ettei Uula kaatuisi siinä liikaa sisään kaahatessaan. Nelosen ja seiskan jälkeen tulisi heti tiukka käännös, mikä piti ottaa hypyssä huomioon — varsinkin seiskan pitkä suora lähestyminen houkuttaisi varmasti Uulaa kirittämään, jolloin se helposti otti laakeita, pitkäksi meneviä loikkia. Nyt ei ollut varaa tehdä tiikerihyppyjä, kun kentän aita — ja katsomo — oli vastassa.
Amelie nielaisi hermostuneena, tamma tarttui tunteeseen ja otti muutaman ylimääräisen sättäysmoovin. Nyt ryhtiä pyttyyn, neiti Chaput! Ei ollut oikea aika sössiä huonoilla hermoilla.

Yleisö hurrasi. Se tarkoitti vain yhtä asiaa: edeltävä oli päässyt ratansa loppuun, ja nyt oltiin pisteessä josta ei ollut paluuta. Amelie tunsi olonsa robotiksi ratsastaessaan kutsusta radalle. Fricis saattoi hänet portille, sanoi jotain poikaystävämäisen kannustavaa jota Amelie ei kuitenkaan kuullut.

Sillä hetkellä maailmassa ei nimittäin ollut muuta kuin hän, Uula ja 12 kappaletta esteitä. Sydän hakkasi niin että Amelie kuuli sen jyskytyksen omissa korvissaan. Knabstrup liikkui jäntevästi ja jousitetusti, viritettynä lentelemään vähintään tähtiin ja takaisin. Nahka natisi, kaviot jymistelivät areenan pohjaa vasten. Pystyikö aika hidastumaan? Siltä ainakin tuntui.

Kaikki olisi kiinni tästä hetkestä. Koko kauden treenit, itkut ja naurut, voitot ja häviöt. Kaikki. Amelie tunsi kuinka paineet kasvoivat: olipa loistava hetki stressata itseään vielä lisää. Hän olisi läimäissyt itseään poskelle jos ei olisi joutunut hillitsemään kuumana käyvää ratsuaan.

Tervehdys tuomareille ei kestänyt pitkään, mutta Uula korskui siitäkin huolimatta jo malttamattomana. Kaikki kasvot katsomossa, tutut ja tuntemattomat... Ratsukko oli katseiden polttopisteessä, mutta yllätyksekseen Amelie ei enää hermostunutkaan siitä. Itse asiassa hän tunsi jopa aavistuksen verran rauhoittuvansa: aivan kuin hän olisi siirtynyt autopilotille, seuraten vain turvallisesti sivusta kuinka automatiikka otti hommat haltuun. Pisti henkiset turvavyöt kiinni ja puristi penkkien reunoista tukea.

Summerin soidessa Uula oli jo ottanut ensimmäisen, räjähtävän laukka-askeleen.

2. 011Helga Åqvist (VRL-13006) - Rosegarden's Jupiter VH18-029-0143 (120 cm)

3. 012Marika Pirttikangas (VRL-13006) - Rosegarden's Witchcraft VH19-031-0148 (140 cm)

4. 182Reita Svart (VRL-02753) - Sand Pond VH14-012-0347 (150 cm)

Jos en olisi katsonut Power Jumpin lämmittelyalueen ja varikon hulinaa kuin ruumiini ulkopuolelta, olisin ollut kauhuissani. Ihmismassan tasainen jännittynyt juttelu kuulosti meren kohinalta ja tasainen liikekin toi mieleen aallot Torreviejan lämpöisillä rannoilla. Kai kauhun takia näinkin itseni istumassa buddhamaisen tyyneksi jäykistyneenä kaiken kokeneen ruunikkoni selässä. Tiesin jo sitä hetkeä eläessäni, että myöhemmin mielikuvani olisivat lasimaalauksen kaltaisia, eivät ollenkaan todellisen tuntuisia. Sellaisista hetkistä kuului muistaa väenpaljous, kuulutukset, kuuluisat ihailemani ratsastajat, viimeisen päälle haravoidut tallipihat, jännitys, aiemmin vain sanomalehtien ja Sukupostin kuvista näkemäni kilpahevoset... Sellainen tärkeä, tähdellinen, erityinen. Siitä huolimatta näin itseni vain nyppimässä ratsastustakkini hihansuuta. Kultaisesta napista, jossa oli huomaamaton kohokuva leijonasta, roikkui yksi tummansininen, melkein musta lanka. Yritin niin kovasti nypätä sen pois, mutta se ei lähtenyt irti ennen lämmittelyvuoroani. Ei sellaista voisi kertoa kenellekään, kun minulta kysyttäisiin, millaista oli toteuttaa suurin ja mahdottomin unelmani, Power Jump.

Vasta lämmittelyvuoroni lopussa tunsin palaavani ruumiiseeni, eikä ruumiini voinut hyvin. Nenää ja silmiä poltti kuin olisin hengittänyt uimahallivettä, ja keuhkojen ympärille oli puristunut rautavanteita, vaikka siinä olisi kuulunut olla vain kylkiluita. Olisin halunnut vielä kuiskuttaa Pondilleni, että ihan jo viiden minuutin kuluttua olo olisi parempi, kun rata olisi ohitse. Että esteitä koristavia säntillisen sokeripalan muotoisia ruukkuistutuksia ei tarvinnut säikähtää, vaikka ne olivat toista kuin tavanomaiset silkkikukat. Leukani tuntui kuitenkin lukkiutuneen ja huuleni halvaantuneen. Pond, jonka muihin ratsuihin verrattuna laihaa kaulaa en edes osannut siinä hetkessä hävetä, lohduttikin minua tasaisella askeleellaan. Sen rauhallinen hengitysliike muistutti viimeinkin päästämään ajatukset irti hihastani roikkuvasta langanpätkästä, leijonanapista ja sokeripalaistutuksista. Luotin siihen kuin maitovarsa emäänsä, vaikka suhteemme olikin juuri siksi nurinkurinen.

Niin minä päästin irti. Yli kymmenen vuotta olin lukenut sanomalehdistä Power Jumpista, viime vuonna kylläkin digilehdestä paperisen sijaan. En ollut koskaan kehdannut sanoa kenellekään, miten palavasti olisin itsekin halunnut hypätä siellä. Vasta vuosi sitten olin tohtinut sanoa vaimolleni. Mutta siellä minä olin, laukkaamassa yhtä tuttua ympyrää ennen hyppyjä, onnea tuova keltainen ampiaispaita piilossa kilpatakkini alla, ja viimein, vasta Pondin ponnistettua ensimmäiselle esteelle täsmällisesti, minä uskoin sen todeksi. Unohdin napit ja langat, kun irtauduimme Pondin kanssa yleisön merellisestä kohinasta ja kentän pinnasta hypätäksemme salaisimman unelmani todeksi.

5. 060Alexander Rosengård (VRL-05265) - Quentin Quire VH19-044-0045 (140 cm)

6. 087Alex Kristensen (VRL-14365) - Orange Wood's Xiganth VH18-263-0001 (130 cm)

"Niinhän se menee, ettei kilpailuissa mikään mene putkeen. Ratsastaja unohti hanskat groomille, kenkä lähti kesken suorituksen kun huippuestepuoliverinen päätti osoittaa mieltään kesken radan ja suojia ei näkynyt mailla halmeilla. Kaiken kaikkiaan siis kaoottinen matka yksiä pirun kisoja varten."

7. 092Josefina Rosengård (VRL-05265) - Tigraine VH18-031-0286 (120 cm)

Yhtäkkiä mä pelkään kuolemaa. Se on väkevä ja äkkinäinen reaktio tilanteeseen, joka on kauhistuttava ja karmaisevan tuttu. Kun radan jokaisella askeleella yhä enemmän ja enemmän kuumunut hevonen puree väkivahvasti kiinni kuolaimeen ennen kolmanneksi viimeistä estettä, mä muistan elävästi edellisen kerran kun näin tapahtui. Siitä on jo vuosi, vähän toistakin, mutta sellainen on ihmisen mieli: hengenvaara tallentuu sen ytimeen eikä katoa.

Hevosen askel lähtee vetämään kontrolloimattomasti kuin pahan kerran vesiliirtoon paennut auto. Vedestä tämä kaikki alkoikin, sillä esteradalla hevoseni ei jännitä mitään niin kovasti kuin pitkää vesiestettä, ja siksi jouduin sitä paineistamaan niin että sen mitta kai vain täyttyi. Niskojaan nakellen se tömistelee nyt suoraan kohti katsomoa, ja minun kehossani aktivoituu alkukantainen pelkoreaktio. Kurkku käy ahtaaksi, hartiat hapuilevat avuttomina kohti korvia, vartalon jokainen lihas on valmiina toimimaan mutta kaikki eri tavalla, eivät lainkaan yhteistyössä — ja sydän hakkaa, se takoo, se ryskää vasten rajapintojaan. Tämä tilanne voi päättyä tuhannella brutaalilla tavalla huonosti.

Me kaaduttiin jo kerran, yksissä kilpailuissa hieman yli vuosi sitten, ja silloin oli onni matkassa. Vain mun pikkusormeni turposi, eikä Granni saanut kolausta edes egoonsa. Sellainen tuuri ei voi käydä kahdesti. Nyt me kuollaan. Aivan taatusti tehdään Power Jump -historiaa, mutta se ei kyllä lohduta tuon taivaallista. Ketään, varmaan, paitsi ehkä jotakuta julkaisunsa levikistä huolestunutta mediamogulia. Ah, mitkä raivokkaasti kirkuvat lööpit tulevaisuudessa siintävätkään: Esteratsastajatar kamppaili huimista palkinnoista — ja hengestään (katso rajut kuvat!)

Tamma sinkoutuu epätoivoiseen loikkaansa holtittoman kaukaa, aivan liian kaukaa, ja mä olen avuton kuin talven keskelle syntynyt linnunpoika. Odotan hevosen jalkoihin sotkeutuvien puomien kolinaa. Laskeudutaanko me jaloilleen, kyljelleen, nurinniskoin, yhdessä, erillään? Grannin korvat ovat tavallistakin tiukemmin niskassa. Se tietää tehneensä virhearvion ja tekee kaikkensa paikatakseen erheensä. Se ei tahdo myöntää olleensa väärässä. Tamma venyy enemmän kuin mä voisin kuvitella sen pystyvän.

Puomin paukahdusta ei kuulu, ja toivo herää. Ehkä me selvitään tästä.

Maa ottaa meidät rajusti vastaan. Ohikiitävän hetken ajan mä mietin hevoseni jänteitä, niveliä, luitakin; kuinka kovan tärähdyksen ne voivat vioittumatta kestää? Eikä mulla oikeasti ole siihenkään ajatukseen aikaa, sillä tilanne vaatii nopeita reaktioita. Toimi, Josefina, toimi.

Granni kompuroi ja käy jotakuinkin polvillaan. Tasapainosta ei ole hetkeen tietoakaan, ei hevosella ja vielä vähemmän mulla. Ylävartalo kippaa vääjäämättä eteenpäin ja soluihin ja atomeihin ohjelmoitu ikiaikainen hengissäselviytymisvaisto kai saa mut pusertamaan käteni hevosen kaulan ympärille, vaikka jos ehtisin kuunnella vaiston sijaan järkeä, se sanoisi mulle, että on ehkä turvallisempaa pudota nyt vauhdilla sivuun kuin odottaa hevosen kaatumista ja jäädä alle.

Se on tammalta ehkä suurin voimanponnistus vaativalla radalla siihen saakka: se, miten se saavuttaa tasapainonsa. Kuolemanpelko ei vielä hellitä otettaan musta, mutta jokin syvälle selkärankaan iskostunut automaattiohjaus puuttuu peliin. Mä olen ollut esteratsastaja koko ikäni, ja kun ollaan radalla, ainoa tavoite on maalilinja (hengissä selviämisen ohella, lisään jälkikäteen kuivasti). Sinne meidän on päästävä. Paniikin jälkimainingeilla höystetyn adrenaliiniudun keskellä mä luovin ilman jalustimia ja järjen hiventäkään tieni seuraavalle esteelle, ja sitten viimeiselle, ja kolmoissarjan rytmiin solahtaessaan Granni vaikuttaa jo unohtaneen koko välikohtauksen. Tietenkin.

Jalustimissa lepäävät jalat ovat hyytelöä, kun ratsastan yhä hengästyneenä ulos areenalta, mutta toistaiseksi vain kädet tärisevät.

Kokovartalovapina iskee vasta sitten, kun mä valun alas hevoseni selästä ja kuulen seurustelukumppanini äänen: ”Hitto, onneksi ette kaatuneet! Olisi voinut käydä huonosti.”

Rasmus Alsila halaa mua, ensin kevyesti, sillä tavalla tavallisesti vain. Halaus kiristyy lohdulliseksi ja tyynnyttäväksi puristukseksi, kun mä alan tutista hallitsemattomasti.

”Hei, hei, ei mitään hätää”, Rasmus sanoo, ja ironista kyllä, se kuulostaa yhtäkkiä itse aika hätääntyneeltä niin kuin aina, kun ei tiedä kuinka toimia omituisessa sosiaalisessa tilanteessa.

Mä tirskahdan yhtä aikaa hermostuneena ja helpottuneena ja jatkan vääjäämätöntä tärisemistä, sillä niin mun kehoni kai tahtoo kertoa mulle, että mä olen yhä elossa. Grannin keho puolestaan ei kaikesta päätellen kerro sille mitään. Tamma seisoo aloillaan ikävystyneen ja kopean näköisenä. Nyt kun esterata on ohi, elämä on sen mielestä taas pikkuisen tylsää, turvallista ja vaaratonta. Tylsistyköön vain minun puolestani. Itse en voisi olla iloisempi siitä, että sellaista elämä on — että elämä ylipäänsä on.

8. 021Ashley Cox (VRL-13542) - Revolution of the Kingdom VH20-035-0057 (120 cm)

- Seuraavana radalle ratsastaa englantilainen ratsukko Ashley Cox hevosellaan Revolution of the Kingdom. Nuorta connemaranponia on nähty ympäri maailman estekilpailuissa, ja on suorittanut 120cm ratoja kiitettävin tuloksin. Mitäköhän tänään nähdään? kuului tuomaritornista.
Niinpä, mitäköhän tänään nähdään, teki mieli kysyä Scottilta. Poni oli ollut yllättävän rauhaton koko reissumme ajan. Suurena ongelmana oli ollut myös se, että poni oli joutunut karsinaan, jonka viereisessä karsinassa majaili toinen orimme Vikke, ja Scott ei erityisemmin pitänyt muista oreista. Verryttelyssä hypyistä oli tullut aivan järkyttäviä; pidätteet eivät menneet läpi, vaan poni oli lähinnä jyrännyt esteille. Ei ollenkaan Scottin tapaista. No, nyt kuitenkin pitäisi suorittaa. Katsahdin katsomoon, ja yritin bongata perhettäni - siellä he olivat. Ei ollut vaikeaa erottaa nuorinta tyttöäni massasta, joka heilui ja huitoi kannustuksia vaaleanpunaiset vaatteet yllään. Kuulin lähtömerkin. Olin jäänyt nurkkaan pienelle ympyrälle kokoamaan laukkaa, joka oli onnistunut ihan kiitettävästi. Vedin syvään henkeä, tervehdin, ja lähdin ohjaamaan Scottia ensimmäiselle esteelle. Tummahkoa okseria Scott lähestyi kovaa. Sillä selkeästi taas pimahti päässä, kun se tajusi, että nyt taas hypätään. Poni lähestyi okseria järkyttävällä nelistyksellä. Pidäte, pidäte, pidäte, hyppy. Eikä mikään niistä mennyt läpi. Onneksi se järkyttävän iso este pysyi sentään ylhäällä, pienen kolahduksen kuulin takanani. Nyt Scott, ei ole aikaa tuollaiselle! Ohjasin sitä oikealle, ja poni tuntui hieman kuuliaammalta. Suoristaessani pystylle, poni lähti taas kovaa. Ärsyttävä. Pidäte, pidäte, hyppy ja heti kääntämään oikealle. Ori heräsi ja keräsi hieman esteen jälkeen, kun yhtäkkiä käännyttiinkin tiukasti oikealle. Suoristaessani sarjalle tuntui, kuin olisin taas tykinkuulan päällä. Nyt riitti! Pamautin ponia reippaasti lavalle lyhyellä pinkillä esteraipallani, jonka olin äkkiä lainannut tyttäreltäni. Herkkä ja yleensä niin kuuliainen poni otti siitä hieman nokkiinsa, ja hidasti, teki ihmeellisen loikan ja suuren pukin. Ja eikun vaan satulaan. Sarjaan enää kolme laukka-askelta. Nyt tarvitaan sitä ruutia! Nostin ponia edestä ja annoin napakan pohkeen sarjan ensimmäiselle esteelle. Nyt poni tuntui hyvältä! Hypystä tuli ensimmäinen hyvä! Sarjan toinen hyppy sujui yhtä hyvin. Huh, mikä tunne! Nyt se poni toimii! Aivan, hereille! Neljänteen esteeseen ei ole paljoa matkaa. Ponin pää ylös, pidäte, pidäte, pidäte ja hyppy. Jes, nyt menee hyvin! Viidenteen esteeseen tulee tiukka vasen. Hyvällä ulkotuella saimme loistavan lähestymisen vitoselle, ja onneksi, sillä se oli muurieste. Muutama laukka, ja lähestyimme vesiestettä. Onneksi Scott ei välitä märästä, joten se jo aivan itse otti järkyttävän loikan, ja ylitimme vesiesteen loistavasti. Seiskalle oli pitkä suora. Paljon pidätteitä, ettei se pääse pitkäksi. Muutaman askeleen Scott ehti pidentää, mutta lähensin raippaa kohti lapaa, ja poni oli taas yllättävän hyvin kuulolla. Viimeisestä askeleesta valitettavasti tuli hieman lyhyehkö, joten seiska kolahti. En ehtinyt katsoa, tippuiko se, mutta kolahti ainakin. Värikkäälle okserille oli myös pitkähtkö suora, mutta katsellessaan värikirjoa, ei poniini enää uskaltanut mennä kovaa. Este ylittyi todella korkealta. Minua nauratti Scottin nössöys. No - paljon ei aikaa naurulle ollut, sillä heti vasemman kurvin jälkeen lähestyimme viimeistä estettä, kolmoissarjaa. Kurvi oli hyvä, sillä Scott ei päässyt vahingossakaan venähtämään. Ehdin vielä suoristaakin. Hop, hop ja hop! Siinä se nyt oli. Vuoden 2020 Power Jump takanapäin. Maaliviivan ylitettyämme rentouduin. Ja Scott huomasi sen, ja pysähtyi kuin seinään laukasta. Minä lötkömato (ja kouluratsastaja) lensin hieman eteen, mutta kapusin takaisin satulaan. Laadukas lopetus. Tosi kiva. Yleisö hurrasi, ja näin rakkaan perheeni huutamassa yleisössä. Rakkaan ponini puuskuttamassa allani. Ehkä se sittenkin oli ihan kivaa.

9. 002Lauri Merikanto (VRL-08817) - Jinxi VH20-021-0006 (130 cm)

Lauri oli tullut Jinxin omistajuuden aikana yhteen hyvin yksinkertaiseen johtopäätökseen: tamma oli täysi m*lkku, kun sille päälle sattui. Kun se alkoi täysin rutiininomaisen, hyvän verryttelyn jälkeen ponnahdella takasilleen edellisen ratsukon radan aikana, Laurin mielessä oli ohikiitävän hetken vilahtanut koko startin peruminen. Mitä järkeä oli lähteä radalle hevosella, joka oli taas päättänyt ettei sillä ollutkaan kivaa ja halusi näyttää sen myös potentiaalisille ostajaehdokkaille?

Jinxiä naisystävänsä kanssa ostaessaan Lauri ei ollut uskonut, että tamma olisi riesana vielä heinäkuussakin. Trakehnerin haastava ratsastettavuus oli parantunut viime kuukausina paljon, mutta h-hetkellä se keksi lähes poikkeuksetta tempauksen, joka sai koeratsastajat varpailleen. Nyt se oli tekemässä sitä Power Jumpin yleisön edessä, eikä Lauri varsinaisesti odottanut tamman hurmaavan ketään puolelleen laukannostoa seuranneella, terävällä pukilla.

Ensimmäisten esteiden jälkeen Jinxiin saattoi taas vaikuttaa. Lauri oli tammalla kilpaillessaan huomannut, että sen kisavire oli aivan omanlaisensa. Jinxin kanssa täytyi olla pari hyppyä edellä, muttei toisaalta lainkaan: tammaa täytyi pystyä lukemaan joka askeleella ilman, että häiritsi sen keskittymistä liikaa. Yksikin ylimääräinen pyyntö aiheutti protestointia, joka johti usein pudotuksiin, kun ärsyyntynyttä Jinxiä ei enää kiinnostanut pysyä irti puomeista.

Laurin täytyi olla yhtä tarkka kiitosten kanssa, sillä Jinxi ei ollut hevonen, joka eli kehuista. Radan loppupuolella miehen sisäkäsi myötäsi tuskin huomattavasti, kun tamman kaviot karhaisivat kentän pohjaa vesiesteen jälkeen. Toinen ja samalla viimeinen kehu irtosi vaativan kolmoissarjan päätteeksi, kun kulmassa pari ylimääräistä ponnahdusta ottanut, pituusesteistä kuumunut tamma oli pysynyt läsnä ja huolellisena.

Ehkä Jinxissä oli sittenkin toivoa – ja ehkä joku muukin kuin Lauri näkisi sen.

10. 156Salma Stjärndahl (VRL-13360) - Bonnie KN VH15-029-0290 (120 cm)

Ann-Marie Hamm on Ahvenmaan paras pankkiiri.

Hän aistii rahan, sanotaan koko Lungställetissä. Hänen harmaa hiuskypäränsä ei vavahdakaan, kun hän jakaa lainoja tai evää takuita, eikä hän ajattele ihmisiä ja heidän kotejaan. Hän näkee eurojen virtaukset ja seuraa niitä. Hän on kuin delfiini, joka kulkee rahtilaivasta tippuvien banaanien ja melonien perässä, paitsi hiukan tukevampi eikä niin sottaisen eläinmäinen.

Hän vavahtaa kammottalla tavalla huvittuneena ajatellessaan, että muuttuisi delfiiniksi. Mihin hän järkevät harmaat korkokenkänsä laittaisi? Pyrstössäänkö hän niitä kantaisi?

Hän ei oikein tiedä, mitä tekee ratsukisoissa. Hevoset ovat sottaisia siinä missä muutkin eläimet, ja vaikka ne voikin muuttaa rahaksi, ei se ole mikään järkevä sijoitus. Hevoset menevät aina telomaan jalkansa tai askeltamaan huonosti kisoissa, tai - no, turha hevosia on murehtia.

Ratsukisoissa hän nyt joka tapauksessa on. Hän on erään sponsorin serkku ja ajatteli, että siistiä jakkupukuaan kisoissa ulkoiluttamalla hän voitelee erästä inhottavaa rahoitustilannetta eteenpäin. Sponsoria ei kuitenkaan näy missään.

Hän alkaa vähitellen arvailla, että koko reissu on susi ja vääntää suunsa inhoavaan mutruun. Autolle ei millään löytynyt paikkaa, sillä isoja hevoskärryjä oli parkkeerattu myös yleisöparkin puolelle, ja hän on joutunut pysäyttämään maasturinsa melkein ojaan. Mitä jos joku hevosista riehaantuu ja törmää auton kiiltävään pintaan? Miksi sellaisia isoja köntyksiä ylipäätään pitää kuljetella ympäri maailmaa? Hevosista ei juurikaan ole muuhun kuin kauniisiin maisemakortteihin joita voi aamulla katsella jääkaapin ovesta samalla kun syö juustovoileipää.

Hän nyppii katetun katsomon puunsyistä penkkiä ja yrittää sulkea korvansa vieressä kaakattavilta hevostytöiltä. Miksi niin nuoret ja puhtoiset tyttölapset haluavat viettää aikaansa hevosten kanssa? Ann-Marie sanoisi mielellään, että heidän kannattaisi unohtaa elukat ja keskittyä rahaan. Se ainakin on ja pysyy.

Käsiohjelma on sentään siisti ja kiiltävä, ja Ann-Marie viettää pienen (lähestulkoon rentouttavan) hetken syventyessään hevostyttöjen sijaan siihen. Hän selailee sponsoreita eikä huomaa, miten kaiuttimet sykkivät rytmikästä juhlamusiikkia leppeän kesälauantain kevyeen ilmaan ja tuomari (hopeanväristä Starbucksin termaria kantava kirjuri vanavedessään) nousee arvokkaan näköisenä tuomaritorniinsa. Katsomo, Ann-Marieta lukuun ottamatta, pidättää hengitystään, kun kaiuttimet hiljenevät ja jättävät Mandelbacken ylle pelkän helisevän äänettömyyden.

Ann-Marie ajattelee rahaa. Hän uneksii käsiohjelmaan vaipuneena hiljaa solisevasta rahavirtaputouksesta, joka kilahtelee pieniä kolikkokiviä vasten ja sulaa kullanpronssiseksi massaksi hänen jalkojensa juureen.

Kaiuttimien nopea särähdys katkaisee hänen keskittymisensä. Hän vilkaisee ympärilleen ärsyyntyneenä - nyt tämä hevoskisojen arkisuus alkaa vähitellen riittää hänelle. Eikö niillä ole varaa edes kunnon kaiuttimiin?

Hänen katseensa osuu kentällä hyppäävään pieneen valkoiseen hevoseen ja hän yrittää vetää silmiään irti, mutta jokin osa hänen mielestään on nyt paennut ja alkanut juosta takaperin, vuosia vuosia taaksepäin. Ann Marie pelästyy. Hänen täytyy ryhdistäytyä! Hän yrittää puistella itseään irti, nousee seisomaankin vaikka joku hänen takanaan älähtää, nyt hänen on aika lähteä täältä ja ajaa kotiinsa ja istua juomassa kahvia keittiössä kuten minä tahansa lauantaina! Ja repiä se hevospostikortti.

Mieli on kuitenkin juossut taaksepäin, vuosiin jolloin Ann-Marie ei ollut vielä osannut aistia rahaa.

Hän on neljäntoista ja hänellä on selkään valuvat vaaleat palmikot (ai miten hän niitä rakastaa!) ja hän pyöräilee kolkkaavalla punaisella pyörällä näitä samoja Lungställetin maalaisteitä. Hänellä on kiire! Ann-Marien mielessä on eräs tietty, eräs pitkäripsinen ja kaunis ja älykäs, ja hän on niin innoissaan, että on vähällä kaatua kääntyessään hiekkatieltä isommalle. Sora rasahtaa puolityhjässä pyöränrenkaassa. Talli näkyy jo vehreiden puiden takaa.

Hänen sydämensä on kevyt ja leimahtelee onnesta. Hän rakastaa Mirabellaa yli kaiken! Hän on vain hoitaja, mutta siitä huolimatta juuri hän, Ann-Marie, tuntee Mirabellan ja tietää, miten se rakastaa appelsiinia ja venyttää kaulaansa, kun hän kyhnyttää sään kohdalta niin, että kynnenaluset tulevat mustiksi. Mirabella on sielultaan hänen omansa. Hän on jopa tullut vähän hulluksi ja teettänyt Mirabellasta postikortin, sellaisen jossa se laiduntaa laitumella valkoinen poninselkä kaartuen kuin tyyni lammenranta.

Häntä naurattaa niin, että hihitys purskahtelee suupielten välistä. Mirabella on eilen hypännyt laitumen aidan yli, eikä hän ollut koskaan nähnyt mitään niin sulavaa. Hän ei ollut tiennyt, että Mirabella toden teolla osaa hypätä, vaikka se on vain pieni valkoinen siitosponitamma. Ehkä heistä tulee vielä esteratsukko!

Hän tulee tallille ja tallinomistaja katsoo häntä surullisin kasvoin, sellaisin joissa itkua on ennemminkin poskipäissä ja suupielissä kuin silmissä. Ja Ann-Marien maailma hajoaa kesänä, jolloin hän on vasta neljäntoista.

Ann-Marie seisoo Mandelbacken katsomossa itkien äänetöntä itkua. Hän katsoo sumuverhon läpi valkoista ponia ja hänen olkapäänsä tyrskyävät nykäksittäin itkun rajuudesta. Meikki valuu ja löytää uransa hänen rypistyneiltä poskiltaan, joille hevosen lämmin turpa on hengittänyt viimeksi yli viisikymmentä vuotta sitten. Joka kerta, kun pieni valkoinen hyppää, tuntuu Ann-Marien sydänkin riuhtovan rinnassa ylös, ylös, tai ehkä ennemminkin taakse, taakse, aikaan jolloin oli vain hän ja Mirabella ja pitkät vaaleat letit.

11. 005Nora Norrington (VRL-02207) - Zirafe VH19-253-0001 (120 cm)

12. 114Anamaria Antongiorgi (VRL-10531) - M.B. Osmi VH18-031-0279 (140 cm)

Kesä, kärpäset ja sadesää, ne jos mitkä tekevät Suomen kesän. Kuitenkin tämän vuoden Power Jump saatiin ainakin näin lauantain osalta käydä onneksi hyvin kesäisissä fiiliksissä ilman horisontissa uhkaavasti lähestyviä tummia pilvimassoja ja Mandelbackessa vallitseva saaristolle tyypillinen tuulinen meri-ilma piti myös Osmin kammoksumat pörriäiset poissa eli ainakaan ne eivät tänään saisi tammaa turhautumaan. Toisaalta tamma osaa olla hyvinkin dramaattinen sille päälle sattuessaan, joten automatka kului kauhukuvia seinälle maalaten ja stressaten, mitä se keksisi vuoden päätapahtumassa Power Jumpissa.

Paikan päällä Osmi tuntui jopa yllättävän lunkilta, vaikka aikaisemmin kotitallin pihalla se oli ollut tuttuun tapaansa täynnä virtaa ja vielä kisapaikalla sen piti peruuttaa autosta oikein katseet kääntävällä ryminällä. Ennestään tuttu paikka tuntui kuitenkin saavan sen rentoutumaan ja se olisi meille varmasti valttikortti suoritusten kannalta, vaikka tamma ei olekaan vieraillut kasvattitilallaan sitten sen muuton Pohjois-Suomeen. Niin se vaan kuitenkin tiesi, mistä löytää pitäjän parhaat ruohomättäät ja talliin vievän tien varrella tarhaavalle vanhemmalle tammalle - jonka kanssa se oli vieroituksen jälkeen tarhannut yhdessä muiden nuorien kanssa - piti jäädä oikein hörisemään, vanhoja tuttuja kun oltiin.

Omakin kisafiilikseni alkoi hiljalleen kohota siirtyessämme maneesiin verryttelemään; turhaako sitä ennakkoon kannattaa hermoilla, kuten valmentajallani on tapana sanoa. Etenkään tänään hermoilulle ei olisi ollut mitään syytä, sillä nyt lauantain erikoisluokassa mulla ei ollut edes kovin isoja paineita: me saavutettiin Osmin kanssa yksi mun unelmista jo keväällä, kun saimme kvaalit kasaan ja pääsylipun huomenna kisattavaan PJ-arvoluokkaan. Tavoitteena oli kuitenkin tehdä mahdollisimman hyvä pohjustus huomiselle suoritukselle ja saada tuntumaa kisaradalta. Osmikin tuntui tänään olevan paras mahdollinen versio itsestään, joten eiköhän me hoideta homma kotiin. Erikoisluokassa viimeisenä oleva kolmoissarja sai kuitenkin perhoset liitelemään vatsanpohjassa; se voi olla lippunauhakoristeineen etenkin hevosen silmiin aika hurjan näköinen, eikä näyttävien ilmapallojohteiden välistä niin vain välttämättä hypätäkään. Voisin lyödä vaikka pääni pantiksi, että kyseinen estesarja tulee aiheuttamaan starttaaville ratsukoille tänään eniten ongelmia.

13. 044Sonja Lovell (VRL-11911) - Wanita Cloud VH19-012-0161 (140 cm)

Kävelimme verryttelymaneesista kilpailuareenan reunalle odottamaan sisäänpääsyä. Mieheni Oliver puhui minulle koko ajan kävellessään minun ja Wanitan vierellä, mutta sanat menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Puristin vain ohjia käsissäni ja tuijotin kauas areenalle, kuunnellen miten yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin juuri suorittaneen ratsukon laskeuduttua viimeiseltä esteeltä. En voi käsittää, miksi minua jännittää näin paljon. En yleensä pahemmin jännitä. Tai siis jännitän kyllä, aina, mutta lähinnä positiivisessa mielessä, kuvitellen mielessäni mainetta ja kunniaa. Nyt päässäni vilisi lähinnä kauhukuvia siitä, mikä kaikki voisi mennä pieleen, enkä meinannut saada happea.

"...valmistautuu Sonja Lovell." Säpsähdin rajusti kuullessani nimeni kaiuttimista. Noniin, se on menoa nyt. Tätä varten on treenattu, kvaalit on saavutettu ja tässä sitä nyt ollaan. Elämäni teknisin ja vaikein rata edessä, allani nuori kasvattini, jolle nämä ovat sen elämän ensimmäiset arvokilpailut. Ihan hullujen hommaa tällainen. Sitä voisi olla kotona turvallisesti sohvalla katsomassa tätäkin lystiä televisiosta, mutta ehei, kun se on pakko päästä itsekin aina kilpailemaan, pakko pyrkiä huipulle ja myydä sielunsa tälle harrastukselle. Tai no elämäntapa, ei harrastus. Sitä se on ollut jo pitkään, eikä ulospääsyä ole.

Havahduin ajatuksistani, kun tunsin nykäisyn vasemmassa jalassani. Wanita piti hampaillaan kiinni saappaani kärjestä ja ravisteli sitä, selvästi kysyen, että mitä tässä nyt ihmetellään. Toimihenkilö odotti pitäen porttia auki ja tajusin, että minun pitäisi jo olla kävelemässä areenalla. Minua edeltävä ratsukko oli juuri saanut lähtömerkin. Ohjasin pikkuisen tammani auringon ja yleisön silmien alle. Ruunikko asteli reippaasti ja silmäili erikoisia esteitä kiinnostuneena, korvat napakasti eteen suunnattuna. Miten sitä ei hermostuta yhtään? Ei se ole ennen ollut tällaisessa tilanteessa, ei lähimainkaan, vaikka toki siedätystä on tehty parhaan mahdollisen kaavan mukaan.

Lähtömerkin saapuessa olin juuri ja juuri saanut itseni kasattua. Syteen tai saveen, tässä kohtaa ei enää voi perua ilmoittautumista! Suuntasin tervehdykseni tuomaripäätyä kohti ja nostin laukan. Neljä ensimmäistä estettä eivät tuottaisi suuria vaikeuksia, haasteet alkaisivat muurilta. Nyt täytyisi olla myös nopea, radan teknisyydestä huolimatta aika tuntui olevan ratkaisevassa asemassa.

Huoleni ajasta osoittautui pian täysin turhaksi, sillä Nita oli tänään aivan liekeissä. Sain ihan tosissani jopa pidätellä sitä esteiden välillä, jotta suunnittelemani askelmäärät mahtuisivat ennen uutta ponnistuspaikkaa. Jokaisen hypyn myötä oloni rentoutui ja uskalsin aina vain enemmän luottaa allani pyörivään hevosvoimaan. Rautarouva oli kuin kotonaan, eikä muuri tai vesikään ollut sille ongelma. Vaikka edelleen mietin, miten hullua hypätä muuri ja täyspitkä vesi peräkkäin!

Riemunkirjavan okserin jälkeen käänsin Nitan kohti viimeistä koitosta - kolmoissarjaa. Siinä siis ihan tosissaan on ilmapalloja, oikeita sellaisia. Jotenkin tiedostin sen vasta nyt, kun sen ylittäminen oli edessä. Nitaa eivät tosin pallot tuntuneet häiritsevän. Sen koko olemus kertoi vain yhtä tarinaa, joka meni suunnilleen "ai tää on tää hauska missä saa hypätä monta kertaa putkeen". Just näin, anna mennä vaan rakas.

Laskeuduimme viimeiseltä hypyltä liki täydellisessä tasapainossa ja ylitimme maalilinjan. En ole varma, olimmeko ottaneet virheitä jostain päin rataa tai oliko aikamme lainkaan riittävä, mutta en jaksanut edes välittää. Olimme ehjin nahoin maalissa, ja olin niin onnellinen, että olisin voinut räjähtää ilosta. Tätä tunnelmaa siellä kotisohvalla ei voi saavuttaa ikinä.

14. 059Markus Asplund (VRL-05265) - Grosvenor de Cheney VH18-121-0110 (160 cm)

Katse eteen. Katso minne olet menossa. Hae reitti katseella. KATSE.

Markus muistaa sen yhä: ratsastuskouluaikojen suosikkimantran. Hän on liki neljänkymmenen, eikä muisto ensimmäisen ratsastuksenopettajan kuuluvasta, karskista äänestä jätä koskaan rauhaan. Siinä vasta oli topakka täti-ihminen, niin kuin tallinaisilla oli silloin tapana. Ei oltu liian hienotunteisia eikä hipsuteltu hevosia eikä ratsastajien itsetuntoa, vaan komennettiin niin että saatiin käskyyn vastaus ja sitten annettiin reilusti olla.

Mies lakkasi olemasta ratsastuskouluoppilas vuosikaudet - pahus soikoon, vuosikymmenet! - sitten, mutta ensimmäisen opettajan vaikutus hänen ratsastukseensa on yhä suurempi kuin sitä ensiajattelemalta kuvittelisikaan.

Hemmetti vieköön, ilman ratsastuksenopettaja Gunvor Perssonia hän ei olisi koskaan tullut kääntäneeksi katsettaan kohti suuria tavoitteita. Ilman tuota ronskia tallimatriarkkaa Markus ei ratsastaisi ammatikseen eikä ainakaan tällä tasolla. 17-vuotiaana Markus oli jo ratsastanut Gunvorin tuntihevosten parhaimmistolla kilpailuissa, ratsastanut niitä muulloinkin kuin maksamillaan ratsastustunneilla, ja jos vanhapiika Persson olikin ollut tunneilla tiukka, niiden ulkopuolella hän vasta olikin Markusta piiskuroinut.

Aina ripaus lämmintä huumoria vaativuuden vastapainona, muttei koskaan paapoen. Paapomalla ei synny kilpaurheilun paineet kestäviä ratsastajia, Markus ajattelee.

Tja, Markus, jos katsoisit seuraavaa estettä yhtä terävästi kuin minua silloin, kun et pidä saamastasi palautteesta, tiedäpä tuota minne tiesi sinut johtaisi. Ai kuten minne? Tsik. Huipulle. Ehkä.

Ja tässä sitä ollaan. Tie Power Jumpin kutsuvierasluokkaan aukesi pian isyyslomalta huippuratsujen satulaan palaamisen jälkeen, ja ohimennen Markus ajattelee että Gunvor Persson olisi tyytyväinen - ehkä jopa ylpeä - jos näkisi, kuinka skarpisti hänen oppilaansa katse piirtää reittejä esteeltä toiselle vaativalla radalla. Katsokoon Perssonin neiti häntä pilven reunalta ja hymyilköön silmillään suun pysyessä tiukkana, niin kuin naiselle olisi luonteenomaista.

15. 097Tijs Schepper (VRL-01544) - Marilou de Mousson (130 cm)

16. 061Icarus Kristiansen (VRL-01436) - Acinonyx (130 cm)

17. 080Bridget O'Sullivan (VRL-10878) - Castlelyons Caifé Cúrach VH16-209-0044 (150 cm)

Bridget seisoi vakavan oloisena vesiesteen edessä paino toisella jalalla ja leuka kättä vasten nojaten. Hän oli juuri arvioinut laukka-askeleet muurilta vesiesteelle ja oli aivan varma, että hänen ratsunsa pyyhkisi tällä suunnitelmalla häikäilemättä sitä kuuluisaa. Bridgetin uljas laikukas puoliverinen saisi viimeistään tässä kohtaa rataa sellaisen huligaanikohtauksen, että sitä ei todennäköisesti pidättelisi enää mikään. Bridget punnitsi vaihtoehtoja jos jonkinmoisia, mutta hyväksyi lopulta kohtalonsa päättömän kanan lailla juoksevan hevosen ratsastajana.

Nainen askelsi reippaasti vesiesteen ohitse ja harjoitti mielikuvaleikkiä kaarteen kohdalla. Tässä kohtaa Bridgetin ratsu varmaankin driftaa kaarteen läpi, mutta nainen suunnitteli sen kuitenkin aivan toisin. Vähän maltillisemmin. Kun, tai siis jos, tai siis toivottavasti kun, hevonen on kaarteesta päässyt ulos, se varmasti vilkaisee toiveikkaana uudestaan vesiestettä, mutta Bridgetin onkin pidettävä ratsunsa fokus jo tulevassa violetissa pystyesteessä. Tuo mahdottomana vesipetona tunnettu nelijalkainen voi loukkaantua tästä syvästi, mutta kunhan se pystyy nielemään pettymyksensä kaikki on hetken ainakin ihan hyvin. Kaikki on hyvin ja pahin ohi, jos vain siitä driftaamisesta selvitään. Ehkä.

Kasieste pystyesteen jälkeen saa jopa Bridgetin itsensäkin hieman epäileväiseksi, joten hän voi lyödä vaikka tonnista vetoa, että hänen hevosensa tekee vähintäänkin samoin. Pahimmassa tapauksessa tuo kahtasataa kiitävä putkiaivo lyö liinat kiinni täydestä vauhdista. Tämän nainen on kokenut monta kertaa, muttei koskaan ole siihen tottunut. Haluaisi kyllä, mutta ei siihen pysty. Bridget päätti lopulta, että pyörisi jonkin aikaa nimenomaan näiden viimeisten esteiden luona ennen starttia, jotta ratsu saisi siinä jo pällistellä noita kamaluuksia.

Ilmapalloesteet ovat viimeinen koetinkivi, josta joko selvitään tai ei selvitä. Bridgethän omasta mielestään suunnittelee kaiken niin tarkasti ja hyvin, ettei vaihtoehtoisille toteutustavoille jää sijaa laisinkaan. Oman ratsunsa tuntien hän kuitenkin huijaa tässä vain itseään. Nimittäin tuo hevonen keksii aina keinot, joilla alkuperäiset suunnitelmat saavat vähän veikeämpää väritystä ylleen. Pakko Bridgetin on kuitenkin jonkinlainen harhakuvitelma itselleen rakentaa, johon hän voi henkisesti linnoittautua ennen kuin hän kapuaa tuon tuuliviirin lailla liehuvan hevosensa selkään ja pohtii mihin hullunhommaan hän on jälleen kerran oikein ryhtynyt.

18. 121Rasmus Alsila (VRL-11889) - Rosengårds Coral (130 cm)

Rasmus Alsila oli viettänyt heinäkuunsa Saksassa, ja vaikka neljä viikkoa oli mennyt ohi luvattoman nopeasti, tuntui hassulta olla jälleen Suomessa. Toki Ahvenanmaalla kilpaileminen oli Rasmuksen mielestä melkein sama asia kuin ulkomailla olisi – kaikkialla kuului ruotsia, maisemat olivat vieraita, ja kilpailupaikalla Mandelbackessa vilisi ulkomaisia ratsukoita.

Se oli tietenkin odotettavaa, olihan Power Jump kansainvälinen kisa ja monen ratsastajan vuoden päätavoite. Rasmus itse ei ollut koskaan menestynyt kilpailussa erityisen hyvin. Edellisenä vuonna kotitallillaan Auburnissa hänen ratsunsa Bertram oli ottanut arvoluokassa kaksi puomia, ja siirtynyt sittemmin täysipäiväiseksi kenttäratsuksi – ehkä ihan syystäkin. Sitä edeltävänä vuonna Kanadassa Rasmuksen hevonen Living Art oli sijoittunut vain vähän puolivälin paremmalle puolelle, mutta Rasmuksen tyttöystävä Josefina sentään oli voittanut koko kilpailun, joten reissu ei missään nimessä ollut turha.

Nyt Rasmuksella oli Power Jump -ratsunaan jälleen uusi hevonen. Hän oli aloittanut yhteistyön Coralin, kotona useimmiten Carrin, kanssa vasta kevättalvesta. Se oli ollut hänen mukanaan Saksassa ja kilpaillut siellä yhtä hyvällä menestyksellä kuin alkukaudesta Suomessakin. Carrin kanssa yhteistyö ei ollut vielä niin sujuvaa, että tulosvarmuus olisi ollut kovin korkealla, vaikka parhaimpina päivinään ori hyppäsikin kuin tiikeri. Silti Rasmuksesta tuntui, että jos jonkun hevosen kanssa hän voisi Power Jumpissa menestyä, se olisi ehkä juuri Coral. Jos ei tänä vuonna, niin kenties viimeistään ensi vuonna, kun hän olisi jo ehtinyt oppia tuntemaan oriin läpikotaisin.

Tai sitten oli mahdollista, että Rasmus ja Power Jump eivät vain sopineet samaan lauseeseen, ja hänen ratansa PJ-kisoissa olisi aina kirottu epäonnistumaan. Mutta vielä kahden vuoden perusteella Rasmus ei jaksanut siihen uskoa. Kolmas kerta toden sanoo?

19. 023Anton Seljavaara (VRL-11936) - Vilanna d'Azuré VH17-031-0288 (120 cm)

20. 004Lauri Merikanto (VRL-08817) - Livin' Las Vegaz VH19-031-003 (140 cm)

Kun Lauri oli vuosi sitten osallistunut Power Jumpiin vasta Suomeen saapuneen Vegasin kanssa, miehellä ei ollut vielä ollut mitään käsitystä, mitä uusi hevonen toisi tullessaan. Aiemmin kenttäratsastajaksi itseään tituleerannut mies oli tuolloin startannut uudella estehevosellaan 120 senttimetrin korkeudella, koska valmistautumisaika kisoihin oli ollut olematon ja se oli näkynyt myös tuloksissa.

Kun yhteistä treeniaikaa oli alkanut kertyä, myös ratakorkeudet olivat nousseet. Alkuun passiiviselta tuntuneesta Vegasista oli alkanut kuoriutua ratsu, joka hyppäsi varmasti ja syttyi uusintojen rohkeammista reittivalinnoista. Siinä sivussa Laurin estesilmä oli harjaantunut entisestään, kun mies oli kolmen lajin sijaan keskittynyt Vegasin kanssa kisoissa vain yhteen – hyppäämiseen.

Ruunaan Malja, Hannaby Hanami Week ja nyt Power Jump jo toistamiseen. Lauri ja Vegas olivat ehtineet vuodessa osallistumaan erilaisiin suomalaisten – ja kansainvälisten – esteratsastajapiirien arvostamiin kilpailuihin, eikä tuloslistalla roikkunut enää kolmen pudotuksen kerryttämät virhepistemäärät. Niiden sijaan Runiacin satulahuoneen seinällä komeili värikäs rivi ruusukkeita, jotka Vegas oli voittanut.

Sijoituksia tärkeämpää oli kuitenkin se maailma, jonka tamma oli Laurille avannut: aiemmin vain kenttähevosen omistanut mies arvosti Vegasin mahdollistamaa lajipainotusta rataesteille, koska hyppääminen oli aina kiehtonut Lauria kenttäratsastuksen osakilpailuissa eniten. Nyt, kun hänellä oli allaan Saksassa kilpauransa aloittanut hannovertamma, ei tarvinnut miettiä kuinka epäoikeudenmukaista oli laittaa kenttähevonen hyppäämään pitkää vettä, jos se oli alun perin koulutettu nelistämään veteen maastoesteradalla hetkeäkään epäröimättä.

Kun Vegas keinahti laukkaan ja Lauri päästi irti kaikesta ylimääräisestä kohdistaessaan huomionsa radan ensimmäiseen esteeseen, ratsukon valtasi tyyneys, jota ei oltu nähty vielä vuosi sitten. Tummanrautiaan korvat nousivat pystyyn, kun sen kaviot rummuttivat kentän napakkaa pohjaa ja se oli ottanut ainoaksi tehtäväkseen Laurin kanssa olemisen.

Koska sen kaksikko toden totta oli vuodessa oppinut: läsnäolemisen yhdessä, kun he molemmat antoivat kaikkensa. Toinen ratsastajalleen, toinen hevoselleen.

21. 183Milan Mijatović (VRL-02753) - Bifrons (130 cm)

Ei ole luonnossa toista sellaista symbioosia ja yhteensulautumaa kuin mies ja hänen hevosensa. He olivat kuin patsaita odottaessaan vuoroaan vuoden mahtavimmassa esteratsastustapahtumassa: liikkumattomia ja ryhdikkäitä kuin kuuluisivat sen pienessä ahvenanmaalaiskylässä sijaitsevan tallin maneesin ovenpieltä koristamaan. Ihmiset ja hevoset menivät ja tulivat heidän ohitseen huomaamatta heitä, aivan kuin he todella olisivat olleet elottomia. Hevosella oli neljä jalkaa maassa, mikä lupasi hyvää heidän tulevaa koitostaan ajatellen: patsaiden symboliikassa se tarkoittaa, ettei ratsastaja ole kuollut taistelussa.

Toisin kuin patsaat, tämä ratsukko veti henkeä. Taistelu oli vasta edessä. Ratsu aisti sen siitä, miten hiljaa ja liikkumatta sen isäntä istui. Hevonen saattoi melkein tuntea ihmisensä ajatukset. Se tiesi ratsastajansa mielenliikkeet paremmin kuin kukaan. Sen päässä oli tumma huppu, jonka alla sen korvat oli tungettu täyteen vanua, joten se ei kuullut hiljaista mutinaa, kun ratsastaja rauhoitteli itseään. Hälyn ylitse sitä ei kuullut kukaan muukaan. Makkaroita ja matkamuistoja kaupattiin syrjemmällä, hevosia ihasteltiin, pälpätettiin iloisesti. Joltakulta karkasi kiljuva pikkutyttö. Kuka tahansa ohikulkija olisi ajatellut vaalean miehen vain ihailevan siistiä tallipihaa viimeisen päälle nätin maneesin edessä tai katselevan arvioivasti muita ratsukoita. Ja ratsukoita mies samalla katselikin. Hän tiesi Käkiharjun, Näyhön, Asilan, Merikannon, Seljavaaran ja monet muut. Hänen katseensa seurasi erityisesti Hopealinnaa ja Vennamoa, jotka hän tunsi paremmin, mutta joiden kanssa hän ei sellaisella hetkellä olisi saanut vaihdettua sanaakaan. Hän kaipasi omituisesti Harringtonia ja jopa Sutta, jotka eivät tietenkään olleet paikalla, sillä olivat kouluratsastaja. Tutut kasvot rauhoittivat häntä, vaikka hän tahtoikin pysytellä syrjässä viimeiset lämmittelyyn varatut hetkensä, joista ei ollut jäljellä enää juuri mitään.

Vasta kun oli jo miltei liian myöhäistä, mies ja hevonen liikahtivat kuin yhteisestä päätöksestä. He olivat halunneet katsella komean maneesin jälkeen luonnonvaloa vielä viimeisellä lämmittelyminuutillaan, mutta aika oli loppunut jo hetki sitten. Heitä oli kutsuttu kentälle jo muutamankymmentä sekuntia sitten. Viime hetkellä he kävelivät rauhallisesti suoraa linjaa kohti kenttää. Hevosen miltei kuuroiksi käärityt korvat osoittivat tiukasti eteenpäin, kun se marssi painoapujen perusteella täsmällisesti kohti kentän porttia. Ratsastaja ei odotuttanut itseään koppavuuttaan, vaan säntillisyyttään. Sen paremmin kentälle siirtymisessä kuin esteelle ponnistamisessakaan hän ei koskaan odottanut mitään muuta kuin täsmälleen oikeaa hetkeä: sitä välähdyksenomaista pikku tuokiota, kun määrätietoisuus voittaa pakokauhun ja kaikki muut aistimukset katoavat mielestä ja korvista.

22. 135Vilja Hoivisto (VRL-05322) - Morganite van Ulyz VH20-013-0038 (140 cm)

Tunsin pettymystä hevostani kohtaan. Niitin piti olla hevonen, jolla pääsisin menestymään. Tavoitteeni oli yksinkertainen: ruusuke kisoista kotiin. Värillä ei olisi väliä. Me olimme nyt puolen vuoden aikana startanneet kisoissa niin kotimaassa kuin ulkomailla. Sijoituimme aina kuitenkin luokan loppupäähän. Puomit kolahtivat alas viimeistään uusinnassa.

Luottamukseni tummanruunikon väriseen Niittiin oli karissut pois. Pidin paljon tamman luonteesta, mutta niin vain se oli tuottanut minulle pettymyksen. Eikä minulla ollut vielä ketään sen tasoista toista, johon luottaa. Vain yksi kouluhevonen, joka vasta opetteli piaffepuffien sijaan tekemään oikeita töitä sekä nelivuotias ratsukoulutettava kenttähevonen. Tuskin myöskään tyttären ponista olisi ollut apua, se ei hypännyt edes hikistä metriä.

Niin vain minä ja luottamukseton hevoseni tuhlasimme varojani, ja matkustimme Ahvenanmaalle. Power Jump oli tarpeeksi suuri kilpailu, jonne saattoi hyvillä mielin lähteä pudottelemaan puomeja. En uskonut, etteikö Niitti rakastanut hyppäämistä. Se tuntui elävän aivan samalla fiiliksellä kisapaikoille ja treeneissä kanssani.

Ei kuitenkaan riittänyt, että nytkin verryttelyssä tunsin miten Niitti imi esteelle ja hyppäsi sen hienosti. Ei riittänyt, että se sähköstyi kisatunnelmasta, josta itsekin nautin. Olin aina nauttinut. Kilpaileminen kansainvälisellä tasolla oli aina ollut minulle itsestäänselvyys. Tavoitteeni olivat korkealla, olin päässyt korkealle, mutta nyt.. En uskonut hetkeäkään, että ratamme voisi mennä hyvin. En tuntenut pelkoa radan esteitä kohtaan. Ratsastaisin Niitin niille ammattitaitoisen varmasti. Tuskin Mandelbackeen matkustanut yleisö saisi meistä mitään mielenkiintoista katseltavaa.

Kunpa vain tietäisin saisinko vielä sidottua luottamuksen välillämme. Morganite van Ulyz oli kuin suhteeni ex-aviomiehen kanssa.

23. 168Jenna Ahmo (VRL-07412) - Amnesia At VH15-012-0340 (120 cm)

Nesva seisoi uneliaana pressukarsinan edustalla. Saaga ja Elisa olivat yhteistuumin harjanneet tamman ja letittäneet sen harjan samalla kun Jenna hermoili tulevaa suoritustaan. Nesva oli yllättävän rauhallinen, mikä lisäsi Jennan hermostuneisuutta. Normaalisti tamma olisi yrittänyt syödä hoitajansa ainakin kymmenen kertaa ja stepannut paikallaan sekä sivuaskelin. Tällä kertaa se nautti jokaisesta harjanvedosta ja oli oikein raukean näköinen – ehkä edellispäivän pitkä ajomatka oli tehnyt tehtävänsä.
”Mennäänkö kävelemään rata?” Jenna kääntyi katsomaan kysyjän suuntaan ja huomasi kotivalmentajansa Juliuksen sekä Ansamaan omistajattaren Majinán. Kaksikko – ja Dochas tietysti – oli tullut Ahvenanmaalle eri autolla kuin Jenna, Saaga ja Elisa. Majiná oli starttaamassa Nesvan tarhakaverin Tean kanssa, myös 120 cm luokassa kuten Jenna.
”Mennään vaan”, Jenna vastasi ja loi sitten silmäyksen Saagaan ja Elisaan vuorotellen: ”Voisiko teistä jompikumpi jäädä katsomaan mikäli neiti lohikäärme päättä herätä kauneusuniltaan?”
”Me jäädään molemmat”, Elisa vastasi hymyillen. Jenna nyökkäsi ja lähti Juliuksen ja Majinán perään kohti kilpailuareenaa.

”Kutsuvierasluokan ratsastajat voivat nyt tutustua rataan. Aikaa kymmenen minuuttia. Luokan alkuun…” Kuuluttajan sanat kaikuivat kilpailualueella kun reilu 30 ratsastajaa valmentajineen kävelivät kilpailuareenalle.
”Tässä ei ole mitään superhankalia lähestymisiä, mutta Majiná muistaa luottaa Teaan ja siihen, että tamma kyllä handlaa lähestymiset kun vaan tuet sitä tarpeeksi,” Julius ohjeisti naista. ”Ja Jenna, muista ratsastaa jalalla, älä kädellä! Vaikka Nesva nuokkuu nyt, uskon että se syttyy verryttelyssä ja on radalla taas oma tulinen itsensä. Se ottaa kierroksia vedestä ihan varmasti. Ratsasta siihen reippaasti, mutta niin, että saat sen ennen seiskaa kiinni. Kolmoissarjaa ennen pitää tamman olla käsissä, muuten se ei sovi niihin väleihin.” Julius jatkoi ohjeistustaan Jennan nyökytellessä vielä hieman huolestuneen näköisenä. Nainen katsoi vielä kerran vesiestettä ja laski päässään askelia seuraavalle pystylle.
”Hyvin se menee”, Julius sanoi tsemppaavasti kolmikon kävellessä takaisin hevosten luo.

Nesva korskui verryttelyalueella ensimmäisten hyppyjen jälkeen. Tuli tamman sisällä oli syttynyt ja Jennalla oli täysi työ pitää nuori hevonen käsissään. Muista jalka, muista jalka – Jenna toisti mielessään lähestyessään verryttelyestettä uudelleen. Nesva vastasi jalalla tehtyihin pidätteisiin hyvin ja hyppy oli tällä kertaa sulava.
”Hieno tyttö”, Jenna kehui tammaansa ja taputti tätä kaulalle. Julius näytti peukkua verryttelyalueen reunalta Jennan ratsastaessa lähemmäksi.
”Kohta mennään”, Julius sanoi jännitys äänessään. Jenna virnisti Nesvan heilutellessa päätään.

”Valmistautuu … ja Ahmo”, Jenna hytkähti kuullessaan sukunimensä lausuttavan. Nyt se olisi menoa.
”Saakohan siitä, öö, Fiikkonträädistä pizzaa?” Jenna kysyi verryttelyä seuraavalta Saagalta totinen ilme kasvoillaan.
”Eiköhän”, Saaga vastasi naurahtaen, ”mutta keskity nyt siihen rataan. Syödään sitten kun luokka on voitettu!” Jenna virnisti taas ja painoi pohkeensa kevyesti Nesvan kylkiin. Tamma lähti kävelemään reippaasti verryttelyalueelta kohti kilpailuareenaa.
”Tiedätkö ketään kuka miettisi pizzaa ennen kilpailusuoritustaan?” Saaga kysyi Elisalta nauraen.
”Jenna taitaa olla ensimmäinen”, Elisa vastasi huvittuneena naisten kävellessä katsomon puolelle.

24. 079Flynn Daley (VRL-10878) - Gleanntán Red Baron VH19-069-0008 (120 cm)

Flynn istua jökötti rautiaan ratsunsa selässä tyhjääkin tyhjempi ilme kasvoillaan. Miehen päässä liikkui jokin suuri sekamelskainen ajatus, joka oli yhdistelmä ylitsepääsemätöntä huonotuulisuutta ja halua ymmärtää tuon allaan olevan hevosensa helvetillistä ajatuksenjuoksua. Flynnin oli taas pitänyt repiä hermonsa melkein riekaleiksi osallistumalla vähän suurempiin hyppykarkeloihin, vuoden 2020 Power Jump -tapahtumaan. Siitä hän nyt ei voinut syyttää kuin itseään.
”Miten se näyttää vähän lihavalta?” Bridget esitti kysymyksensä, joka havahdutti Flynnin ajatuksistaan.
”No sehän syö ku sika ja koko ajan”, Flynn töksäytti.
Bridget siristi hieman silmiään ja mallaili katseellaan työhevosen selässä istuvaa Flynniä. Nainen antoi kuitenkin jälleen kerran armoa miehelleen, joka oli melko hyvin pitänyt kuohuvan mielensä aisoissa, vaikka valmistautuminen tähän luokkaan oli ollut kaaosmaista. Sitä oli kyllä usein Paavon kanssa kilpailuihin lähtiessä asennoiduttava hommaan tietyllä tapaa sekä ymmärrettävä, että tämä ei mikään läpihuutojuttu orin kanssa olisi sitten ollenkaan.

Oikeastaan koko matka Irlannista johonkin Suomen aivan omituiseen kolkkaan, Ahvenanmaalle, oli ollut sellainen kokemus, että Flynnille jo pelkästään tuo paikasta A paikkaan B kulkeminen olisi riittänyt. Se koko kilpailupaikan osoite oli sellaista hepreaa, että eihän edes sen kirjaimista kukaan porukasta ottanut selvää. Kaikki on mahdollista sellaisella retkellä, joka suuntautuu johonkin aivan tuiki tuntemattomaan. Myös Paavolla oli kuuleman mukaan ollut jokaisen kulkuvälineen vaihdon aikana sananen jos toinenkin sanottavanaan. Flynn kumppaneineen oli pistänyt hevoset kulkemaan ensimmäisenä ja tulleet itse sitten perässä. Niin oli ehkä parempi, koska mies olisi repinyt pelihousunsa aivan varmasti jo heti ensimmäisistä metreistä lähtien, jos olisi joutunut itse olemaan vastuussa hevostensa siirrosta. Irlantilais-sveitsiläisjengi saapui hevosineen erittäin siistin ja moitteettoman näköisen tallialueen pihalle aikaisin perjantaina. Ryhmärämä sai karsinapaikat maneesin vierestä. Flynnin ainoa toive oli, että Paavo-herra pääsee mahdollisimman syrjäiseen nurkkaan. Niinhän se pääsikin, luojalle kiitos.

Bridget oli siirtynyt valmistautumaan omaan suoritukseensa, kun Flynn hevosineen jäi edelleen seisomaan siihen maneesin kulmaan ja hengittämään muutamaan kertaan oikein syvään.
”Nyt sitten saat lunastaa paikkas takaisin mun lemppariksi. Kuulitko?” Flynn ärähti ja käski pyöreän Paavonsa raviin.
Flynn ja Paavo starttaisivat tuota pikaa, mutta ennen sitä oli hyvä ottaa vielä parit verryttelyloikat, jotta tuokin lihava pulla ymmärtäisi mistä tässä onkaan nyt kyse. Hevonen oli tosiaan mesonnut aamusta lähtien kuin mikäkin egoansa pakonomaisesti pönkittävä öykkäri. No Paavon oli annettu möykätä aamupäivä ennen sen omaa kilpailua silläkin uhalla, että orin herrasväki saisi hävetä silmät päästään. Salaisena toiveena kaikilla oli, että ori olisi väsynyt omaan häiriköintiinsä ja lopettanut hyvän sään aikaan. Tuo taliaivo ei kuitenkaan ymmärtänyt päättää toimintaansa edes silloin, kun orin oma h-hetki alkoi lähestyä. Paavo piti taas tutun tavan mukaisesti pikaisesti harjata ja yrittää saada se edes jokseenkin siedettävän näköiseksi tärkeää hetkeään varten. Jos ori saisi itse päättää, se varmasti lähtisi näihin kilpailusuorituksiin aina suoraan pystymetsästä sotkuisella turkilla sekä risut ja muut männynkävyt päässään ja ilman satulaa - tietysti. Sellainen ihana luonnonlapsi… Eihän orin tukkaakaan pysty koskaan laittamaan nätiksi, kun se piru vie viskoo päätään sellaisella voimalla, että kumma jos se ei joku päivä vielä irtoa kokonaan. Hyvä, että sen jouhet saadaan edes harjatuiksi.

No, tuo boheemi luonnonlapsi on myös alituinen hedonisti, minkä vuoksi se ei tee elettäkään suuntaan eikä toiseen ellei siellä jossakin suunnassa ole ruokaa. Tällä kertaa Flynn kuitenkin tunsi Paavon olevan vireessä. Tämä käytös saattoi toimia tälle päivälle kultaakin kalliimpana pelastusrenkaana. Muutaman hypyn jälkeen Flynn alkoi totisesti tuntea tuon hevosen, olkoonkin sitten lihava, imun esteelle ja pyrkimyksen eteenpäin. Mitä kummaa miehen hevoselle olikaan tapahtumassa? Siihen Flynn ei osannut vastata, mutta elettäkään hän ei tehnyt hidastaakseen punertavan työhevosensa menoa. Paavo puuskutti hurjana muiden joukossa. Se ei ehkä ollut niin atleettinen kuin suurin osa kilpakavereistaan, mutta eihän tämä kaksikko ole ennenkään ollut mitään valtavirtaa.

25. 003Matilda Tammilehto (VRL-08817) - Esperite v. Bloom VH19-021-0027 (130 cm)

Kuluva kisakausi oli yhtä vuoristorataa. Viime kauden tasaisen hyvän tekemisen jälkeen pudotukset perusradoilta ja tulosluettelon häntäpään pitäminen lahjakkaalla estehevosella kirvelivät, eikä asiaa auttanut lainkaan se, etten mä tiennyt milloin se päättyisi.

Amanda oli ilmoittanut haluavansa astuttaa Sipsin nimellisellä varoajalla. Sen jälkeen olin elänyt tamman treenien suhteen kontrollista kontrolliin ja hengähtänyt joka kerta, kun tamman omistaja oli pyyhältänyt ohitseni ja ilmoittanut viileällä äänellään, ettei varsan suhteen ollut vieläkään tärpännyt. Ne henkäykset olin tietenkin ajoittanut niin, ettei Amanda Sokka nähnyt, koska mun urani Sipsin ratsastajana olisi voinut päättyä sellaiseen moukkamaisuuteen siinä missä uutiseen tulevasta varsastakin.

Ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että mulla oli käytössäni niin kapasiteetikas esteratsu, jolla ilmoittautuminen Power Jumpiin ei ollut enää toisella kerralla jännittänyt. Viime vuoteen verrattuna rutiinia oli tullut paljon ja estekorkeus noussut pykälän, mikä selitti osaltaan tuloslistojen epävakautta. Mietin usein, miten meidän kisamenestyksestämme oli tasonnousun myötä tullut yhtä vakaa kuin Suomen kesäsäästä: lumoava aurigonpaiste saattoi minä hetkenä hyvänsä vaihtua piiskaavaan vesisateeseen lupaa kysymättä.

Viime vuoden onnistuminen pääluokassa pinttyneenä takaraivossa mä verryttelin Sipsiä, joka tuntui tavallista vireämmältä. Oli turhauttavaa tuntea suorituspaineita paitsi siitä, että oli onnistunut edellisvuonna, mutta myös siitä, että ne saattaisivat olla viimeiset isot kisat, joissa starttaisin punaisen tamman kanssa. Mä en olisi halunnut tuntea haikeutta, koska olin solminut diilin nuoremman Sokan kanssa toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella, jonka lähes ainoa porsaanreikä oli mun kiristyvien lompakonnyörieni lsäksi Amandan täysi oikeus hevosensa astuttamiseen.

Sipsi oli tullut kuvioihin paikkaamaan oman nuoreni aiheuttamaa tarvetta pitää yllä omaa tasoani, mutta loppujen lopuksi tammasta oli tullut kiinteä osa arkeani. Siksi mä tiesin, että ilmaa halkova häntä tarkoitti liian terävää pohjeapua ja hyvä, napakka hyppy sitä, että olin hellittänyt tarpeeksi ajoissa. Sipsi kertoi reaaliajassa, milloin mä tein oikein ja milloin en ja mä toivoin, että jos kausi päättyisi tänä vuonna aiemmin, meille jäisi vielä ainakin yksi onnistunut suoritus vaalittavaksi.

26. 094Oskari Käkiharju (VRL-11936) - Fact or Fiction VH20-202-0015 (140 cm)

Oskari pureskeli huultaan jännittyneenä selaillessaan lähtölistoja, josta löytyi niin tuttuja kuin lähes tuntemattomiakin nimiä. Somestalkkailu ja Googlen ahkera käyttö oli tuonut pientä vihiä ei-niin-tuttujen ratsukoiden suorituksista ja siihen kun lisäsi tutut ratsukot, mies tiesi ettei tämä Power Jump tulisi todellakaan olemaan mitään lastenleikkiä. Kuten ei olleet mitkään muutkaan kisat.

Mies huokaisi syvään, tunki puhelimen takkinsa taskuun ja vilkaisi tympääntyneen näköistä kisaratsuaan. Jännitystä lisäsi myös se, ettei Fiia ollut hänen oma hevosensa vaan niin sanotusti lainaratsu, eikä heillä ollut pitkää kisahistoriaa takanaan. Mutta jonkinlainen oli, eikä se todellakaan ollut pelkkiä surkeasti menneitä kisatuloksia täynnä - päinvastoin.

Siksi hän oli kuin olikin uskaltautunut ilmoittamaan heidät Power Jumpiin, varsinkin sen jälkeen kun tamman oikea omistaja, Minni, oli näyttänyt vihreää valoa idealle.
"Kiva vain, että olet noin innostunut leikkikalustasi", nainen oli todennut.
Fiia oli kiva hevonen. Ei ehkä luonteensa puolesta, mitä alleviivasi häntään sidottu pieni punainen rusetti, mutta se oli vain pienen pieni miinus tamman kohdalla.

"Hyvin se menee, mä luotan teihin", kisahoitajaksi lähtenyt Mila tokaisi ja sai Oskarin säpsähtämään, sillä hän ei ollut huomannut lyhyen naisen saapumista laisinkaan.
"Toivotaan", mies hymähti ja etsi hymyntapaista.
"Piekset ainakin auburnilaiset", nainen sanoi päättäväisesti. "Sun on pakko tai otan loparit."
"Oliko tuo lupaus?" Oskari - yllättävää kyllä - heitti takaisin.
"Saattoi olla sormet ristissä selän takana", Santanen tirskahti.

27. 066Heidi Näyhö (VRL-01725) - Malachai VH18-021-0086 (160 cm)

"Okseri!"

Ääni läpäisi maneesin pohjaa vasten kumisevat kavion äänet, pärskinnät ja kovaäänisistä soivan musiikin pauhunnan. Musta hevonen terävöityi, se painoi kovaa kuolainta vasten ja heitti päätään niin, että ohjat kiristyivät martingaalin renkaissa. Etujalat halkoivat ilmaa kevyempänä joka askeleella ja ratsastaja hevosen selässä laski askeleita. Viisi, neljä, kolme…

Esteen takana oli hevonen. Mustan hevosen ratsastajan sydän jätti lyönnin välistä.

Kaksi.

Hiekka rapisi puna-valkoisia puomeja vasten, ori korskahti isoon ääneen sen takajalkojen upotessa pitävällä pohjalla hiekan joukkoon. Ratsastaja sen selässä joutui tukeutumaan kädellään hevosen kaulaan, varautuen jo hätäjarrutuksen jälkipyykkiin saamatta sormiaan kiedottua siististi käärittyjen sykeröiden ympärille.

Vaaleanruskeat silmät pyörähtivät kuopissaan, etupää nousi protestina ylöspäin, takajalkojen kiertyessä samalla ulospäin, etsien reittiä purkaa tiiviiksi pakattu jännitys.
"Whoa, rauhassa", nainen hengähti, sydämensä hakatessa kipeästi tietään ulos rintakehästä. Verryttelyn valvoja kiirehti mustahiuksisen naisen luokse, joka näytti nielleen aaveen valkoisen hevosensa selässä. Katseet vaihtuivat ja mustan orin ratsastaja tiesi, että tilanne oli käynyt täysin selvänä myös vaaratilanteen aiheuttaneen ratsastajan mielessä.

Nyt piti enää kestää seuraukset.

"Anna sille hetki", tuttu ääni ehdotti. Se kuului ihmiselle, joka tunsi Malachain melkein yhtä hyvin kuin orin senhetkinen ratsastaja, tummien silmien katse oli huolestunut miehen vielä kävellessä alkuverryttelyitä oman tummanrautiaansa kanssa selästä käsin.
"En", ääni oli päättäväinen, vaikka se kumpusikin hermostuneesta henkäyksestä. Paholaisen ratsu syöksi liekkejä hänen allaan, yrittäen luoda mahdollisimman paljon kaaosta ympärilleen. Se halusi kostaa, halusi näyttää jokaiselle lähellä olevalle hevoselle kuinka kävi, kun härnäsi väärää oria.
Pohkeet painoivat kylkiä vaativasti, kannustaen ylöspäin suuntautuvan liikkeen eteenpäin. Liike oli nykivää, kuolaimia pureskeleva suu levoton. Tie heidän edessään tyhjeni kuin itsestään korvia huumaavan teutarointiäänen saattelemana. Se oli kuin hälytyssireeni, kaikki tiesivät väistää alta pois.

"Okseri!"

Huuto kajahti hiljentyneessä maneesissa ja nyt mustan orin kavioiden rummutus peitti alleen jopa musiikin, joka kaikui kaiuttimista.

Tutum-tutum-tutum.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi.

Kieli naksahti vaativasti, pohkeet pysyivät lähellä hevosta, kun se arpoi viimeiselle askeleelle asti. Este oli korkea, mutta ei ihan vielä lopullisessa korkeudessaan. Aprikointi muuttui päätökseksi vasta viimeisellä askeleella, kun hevonen keräsi kaiken voimansa ja ponnisti hyppyyn.

Sillä kertaa tie esteen jälkeen oli tyhjä ja ratsukko selvisi toiselle puolelle valtavalla ilmavaralla, vaikka hyppy oli lähtenyt juuresta ja enemmän ylös, kuin eteenpäin. Takaosa muuttui kevyeksi, mutta ori ei saanut omistajansa järkähtämätöntä tasapainoa horjutettua.

Jos hevonen kieltäisi tänään ulos radalta, sen ratsastaja tietäisi tasan tarkkaan syyn hylkäyksen taustalla.

28. 068Billy Center (VRL-02207) - Fantom Hills VH18-031-0438 (130 cm)

29. 071Ashley Cox (VRL-13542) - Golden Victory VH20-035-0065 (120 cm)

Kauniit kaksi connemaraani odottelivat vuokrakarsinoissaan - toinen aivan läpimärkä hiestä, ja toinen suloisen lastenponin näköinen kuiva poni odottamassa vuoroaan. Välillä (tai oikeastaan aina) mietin, miten juuri minun ensimmäinen kasvattini, juuri minun ponini, oli tuollainen täydellisyys. Kaikki samassa paketissa; kuuliaisuus, kiltteys, kapasiteetti, ja mun kasvatti!
Tallissa vilisi porukkaa, jotkut hoitamassa hevosiaan, toiset stressaamassa hevosiaan, ja jotkut vain katselemassa tai avustamassa. Useampi pienempi lapsi oli käynyt silittelemässä Scottia ja Vikkeä, etenkin Vikkeä, sillä se oli erinomainen tuohon tarkoitukseen. (Orja)lapseni Erica ja Jenny olivat jo hoitaneet Viken minulle melkein valmiiksi, enää kilpailunumero puuttui.
- Mikä se numero olikaan? tyttäreni Erica kysyi.
- 71, vastasin laittaessani blingeillä varustettua kisakypärääni päähäni.
- Äiti milloin minä pääsen Power Jumpiin? kymmenvuotias tyttäreni Jenny kysyi.
- Sitten, kun mulla on sulle 120cm hyppäävä poni, ja sitten kun olet itsekin suoriutunut ensin vaikka niistä helpon A:n kouluradoistakin, vastasin.
- Meillä on vaikka kuinka paljon poneja! Miksen saa kilpailla Amalla, se ainakin osaa!
Ama oli mieheni suuri ratsuponi, joka oli erityisen haastava, mutta erityisen hieno menopeli.
- Älä nyt vänkää, koitetaan nyt ensin suoriutua näistä kahdestakin ponista, vastasin, ja nappasin Viken ohjat käteeni.
Lähdin taluttamaan Vikkeä ulos tallista. Tyttäreni seurasivat perässäni. Tallin ovesta ulos päästessäni hyppäsin ponini selkään. Tytöt auttoivat minua molemmin puolin, tuntui ihan formulakuskilta, Vikkekin oli ihan ihmeissään.
- Tsemppiä, vanhempi tyttäreni huikkasi minulle, kun lähdimme Viken kanssa kävelemään kohti maneesia.

Saavuin maneesiin, ja siellä olikin jo uskomaton määrä porukkaa. Yritin bongailla miestäni Jonia, mutta en löytänyt häntä. Vikke vaikutti rennolta ja tyytyväiseltä kävellessäni ja katsellessani ympäri maneesia. Tunnistin muutamia hevosia, ratsastajia en niinkään. Suomenkieliset kuulutukset kuuluivat ensin, jonka jälkeen vasta englanniksi. Kuinka mukavalta tuntuikaan kuunnella välillä suomea jonkun muunkin suusta, kuin oman perheen. Vaikka minä olinkin perheestämme ainoa, jolla ei ole Suomen kansalaisuutta, oli maa minulle silti tärkeä.
- Hei! kuului katsomosta.
Se oli mieheni Joni. Rakas suomalainen mieheni Joni. Että tuntuikin kotoisalta. Oma rakas, ehkä jopa kaikkein rakkain poni allani, rakas mies vierelläni, suomen kieltä kuunnellen. Tuntui kodilta. Tuntui hyvältä. Tämä oli se rento fiilis ja kaunis hymy, jonka halusin pitää loppuun saakka.

30. 006Majiná Ansamaa (VRL-14810) – He iti te mea hanga (120 cm)

31. 086Alex Kristensen (VRL-14365) - Orange Wood's Lovemix Z VH19-272-0015 (140 cm)

"Calm Before The Storm: viimeinen hengähdys ennen yhteistä koitosta."